Täydellisen lähiön klaustrofobiaa ja keskusteluja äitiydestä – Tulenarkoja asioita

 

Inhoan suomenkielisen version kantta, se ei jotenkin sovi kirjan sävyyn yhtään – minulle tulee tästä sellaiset kummalliset kauhu-fibat. :D Vertailun vuoksi alempana alkuperäinen kansi, joka taas aika hyvin tavoittaa jotain kirjan tunnelmista. Taidan olla vähän kansikuva-snobi. 

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

käännös: Sari Karhulahti

Gummerus 2019

alkuteos Little Fires Everywhere (2017)

384 sivua

Luin Tulenarkoja asioita jo maaliskuun alussa, mutta koulun deadlinet ja muun elämän kommervenkit ovat pitäneet kevään sen verran intensiivisenä, että löydän itseni jälleen kirjoittelemasta ajatuksiani vasta näin parin kuukauden jälkeen. No, vaikka kirja ei ole enää aivan päällimmäisenä mielessä, ainakin olen voinut sulatella sitä rauhassa, eikä tarvitse hävetä liian hätiköiden tehtyjä mielipiteitä (voi hävetä mielipiteitä muuten vaan :3 )

Kuva: Penguin Random House

Celeste Ng tuntuu olleen hyvän aikaa monen lukulistalla, ja häneltä on suomennetukin jo useampia teoksia. Olen todella myöhässä tässä hypessä – tämä on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Tulenarkoja asioita kertoo Shaker Heights -nimisestä ylemmän keskiluokan lähiöstä, jossa talot on säädöksen nojalla maalattava samoilla sävyillä ja roskat piilotetaan takapihoille idyllisyyden nimissä. Ulkoisen täydellisyyden vaatimus ulottuu myös lähiön asukkaiden elämään: kirjassa seurataan Richardsonien perhettä, joka näyttää elävän amerikkaista ydinperhe-unelmaa suurine taloineen ja samppanja-brunsseineen. Kirjan tarina alkaa, kun kun lähiöön muuttaa varsin erilaista elämää viettävä taitelija Mia ja hänen tyttärensä Pearl. Richardsonin perheen lapset tutustuvat Pearliin, ja perheiden elämät kietoutuvat toisiinsa – ja samalla täydellisyyden illuusio alkaa säröillä. Kirjan tarinan taustalla kulkee myös mysteeri siitä, mitä kiertolaiselämää viettävän Mian menneisyydessä on tapahtunut. 

Etuoikeutetun lähiö-kuplan kritiikin lisäksi keskeinen teema on äitiyden tarkastelu, jossa tärkeäksi vastapariksi muodostuu boheemi Mia ja Richardsonin perheen äiti Elena. Kolmannen jänteen äitiys-keskusteluun tuo lähiöitä ravisteleva adoptio-kiista, jossa hylätyksi luullun kiinalaistaustaisen lapsen huoltajuudesta taistelevat rikas, valkoinen Richardsonien ystäväpariskunta ja lapsen nuori ja köyhä biologinen äiti. Ng tutkii kiinnostavasti sitä, millaisten asioiden mielletään kuuluvan hyvään äitiyteen ja millaista kaksinaismoralismia näihin arvostelmiin liittyy – mikä merkitys rahalla, statuksella ja muilla ulkoisilla tekijöillä on siinä, ketä pidetään hyvänä äitinä lapselle? Adoptio-tapauksen kautta Ng tökkii myös niitä hankalia kysymyksiä, joita liittyy eri etnisyydestä ja kulttuurista tulevan lapsen adoptioon – eikä anna asiaan helppoja vastauksia. Arvostin kirjassa sitä, että se uskaltaa jättää lukijan hankaliin tunteisiin ja pohtimaan asioita itse: kirjailija ei syötä lukijalle moraalisesti "oikeita" vastauksia tilanteisiin, koska usein sellaisia ei ole. Toisaalta rouva Richardsonin ja Mian vastakkainasettelussa on alusta asti alleviivatun selvää, kuka tässä on se "parempi" äiti – olisi ollut kiinnostavaa, jos adoptio-tarinan nyanssisuus olisi ulottunut myös heidän hahmojensa käsittelyyn. Minua jäi kaivelemaan myös se, että kirja painottaa lopulta voimakkaasti biologista äitiyttä jonain korostetun erityisenä kokemuksena verrattuna esimerkiksi adoption kautta vanhemmaksi tulemiseen. Olisin kaivannut ei-biologisen vanhemmuuden käsittelyä laajemmin ja useammista näkökulmista. Ehkä tässä vaikuttavat omat näkemykseni asiasta: itse näen biologian merkityksettömänä tekijänä hyvän vanhemmuuden määrittelemisessä.   

Tulenarkoja asioita on kirjoitettu jännästi niin, että sen lukeminen muistuttaa tv-sarjan katsomista. Kerronnassa on käytössä eräänlainen laajakuva-linssi, jossa välistä kuvataan hyvin makrotasolla lähiötä kokonaisuutena ja sitten tarkennetaan vuorotellen yksittäisiin, välillä hyvin sattumanvaraisiinkin, hahmoihin. Näkökulmahenkilö saattaa vaihtua luvun ja jopa kohtauksen sisällä useampaan kertaan. Yhtäältä tämä analyyttisen etäinen tyyli sopi kirjaan hyvin ja mahdollisti useiden juonilankojen punomisen monesta kulmasta yhtä aikaan – toisaalta se jätti kaikki hahmot jollain tapaa etäisiksi, eikä kirja siksi ollut emotionaalisesti kovin vaikuttava, vaikka potentiaalia siihen olikin. Juoni tuntui myös latistuvan loppua kohden: kirja alkaa varsin dramaattisesti, jopa trillerimäisesti, mikä luo lunastamattomia odotuksia mysteeri-juonen keskeisyydestä ja tarinan voimakkaammasta eskaloitumisesta. Saan tosin osittain syyttää myös itseäni näistä virheellisistä odotuksista: lähdin lukemaan kirjaa odottaen jotakin Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -kirjan tyylistä, ja vaikka yhtäläisyyksiä on etenkin henkilöhahmoissa (molemmissa on samantyylinen rouvashenkilö, jota teosten adaptaatioissa näyttelee Reese Witherspoon), Ng kirjoittaa Moriartya reflektiivisemmin ja teematiikka edellä juonen koukkuihin keskittymisen sijaan. 

★★★ , 5

––––––––––––––––––––––––––––––

Hävettikö?

Häpeätutkiskelujen kannalta tämä kirja ei herätä mitään erityisen mehevää, mutta itse-lanseerattuna, virallisena häpeäjänä en anna sen estää minua. Tällä kertaa olen reflektoinut sitä, miten haluaisin intuitiivisesti rakentaa lukemillani kirjoilla jonkinlaista imagoa (enkä edes tiedä millaista, kai jotain rasittavan kulturellia ja korkealentoista), ja että tämä kirja on siihen tarkoitukseen niin kovin main stream, huh hirveää. Ja samaan aikaan todelliseen lukija-identiteettiini kuuluu se, että kiinnostun usein nimenomaan suosituista kirjoista: olen hyvin utelias siitä, miksi jokin on suosittua. Olen siis hyvin tavanomainen ihmisenä ja lukijana, ja ehkä olisi jo aika hyväksyä asia – tai ainakin lakata häpeämästä sitä.