Häpeäjän lukunurkka

Kirjavuosi 2022 näyttää tämän kuvan perusteella aika heikolta, mutta ei huolta – sain mukaan kuvaan vain omistamani kirjat. :) Vaikka tammikuu on kohta jo ohi ja vuosi 2023 jo hyvässä vauhdissa, ajattelin vielä palata viime vuoteen ja jakaa kymmenen suosikkia lukemistani kirjoista. Lista antaa pientä esimakua siitä, minkä tyylisiä kirjoja täällä blogissa ehkä tulee näkymään, ja kenties jopa paljastaa jotain siitä, minkälainen lukija täällä Häpeäjän alter egon takana piilottelee.  Luin vuonna 2022 yhteensä 94 kirjaa (kuulostaa vaikuttavammalta kuin onkaan; mukana oli sarjakuvia, mangaa ja kuvakirjoja), ja oli yllättävän vaikeaa valikoida tälle listalle teoksia erityisesti monien neljän tähden saaneiden kirjojen joukosta. Valitsin listaan ne, jotka tässä hetkessä tuntuivat tärkeimmiltä, ja joista on jäänyt vahvin muistijälki. Tämä on subjektiivisten suosikkien ja parhaiden lukukokemusten listaus – en edes yritä ottaa kantaa siihen, onko jokin kirja jollain tavalla objektiivisesti ottaen

Koitokseni esseiden maailmassa on nyt virallisesti alkanut. Etenen lukulistallani kronologisesti vanhimmasta teoksesta kohti uudempaa. Lähdemmekin liikkeelle koko esseen lajityypin isänä pidetystä 1500-luvulla eläneestä Michel de Montaignesta. Siitä jatkamme 1800-luvulle Charles Baudelairen esseiden parissa, ja pääsemme tässä osassa juuri ja juuri 1900-luvun puolelle Volter Kilven kokoelman kautta – ja luojan kiitos siitä. En kestäisi lukea enää yhtäkään esseetä, joka jo muotonsa puolesta aiheuttaa akuuttia uneliaisuutta, tai jonka sisällöt herättävät satunnaista tarvetta repiä hiuksia päästään. Ei tosin pidä vielä huokaista helpotuksesta; eiköhän moderninkin esseen parista löydy vastaavanlaisia reaktioita tuottavia kyseenalaisia helmiä. Toivottavasti en kuitenkaan törmää niihin ainakaan ihan heti näiden jälkeen, vaikka pelkäänkin pahinta.  Koetan tiivistää teille tähän lukemieni esseiden parhaat ja hirveimmät piirteet. Jos teillä ei ole kirjastatusten purkamisen projekti käynnissä, vo

Kuva: Wsoy Elina Pitkäkangas:   Sang WSOY 2022 496 sivua Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä kirjasta mitään – luin Sangin  aivan tammikuun alussa, ja olen sen jälkeen lukenut useamman muun kirjan. En myöskään tammikuun alussa vielä tiennyt, että olen lopultakin kerännyt rohkeuteni ja perustanut tämän blogin kuukauden loppuun mennessä. En siis lukiessani varautunut kirjoittamaan kirjasta. Häpeäjän ominaisuudessa olinkin intuitiivisesti sitä mieltä, ettei minulla ole näillä edellytyksillä oikeutta julkaista minkäänlaisia mielipiteitä tästä kirjasta. Pohtiessani asiaa tarkemmin aloin kuitenkin ajatella, että tällä mentaliteetilla kirjoitusprojektini päättyy ennen kuin ehtii kunnolla edes alkaa. En voi koskaan olla se kaiken mahdollisen taustatyön tehnyt, loputtoman älykäs, jokaisen yksityiskohdan huomaava "täydellinen lukija", jonka kuvittelen olevan edellytys oikeutukselle  kirjoittaa ajatuksiani kirjoista. Minun, ihan tavallisen lukijan, on riitettävä – itsellenikin.  Olisi

Pientä esimakua essee-pinoni alkupuolesta... Tervetuloa ensimmäisen varsinaisen postaukseni pariin, joka ei selittele olemassaoloaan. Se on samalla ensimmäisen erikoispostaus-sarjani johdanto-osa. Jännittävää! Virittäydytäänpä asianmukaisen juhlalliseen tunnelmaan... Kuvitelkaa tähän kohtaan vanha teatterisali. Sellainen, jonka penkit ovat mukavat mutta rispaantuneet, ja jonka näyttämöä ympäröivien koristeleikkausten kultamaali hilseilee hiljalleen pois. Ilma on raskas leijailevasta pölystä ja näyttämön paksut samettiverhot ovat visusti kiinni. On hiljaista. Teatterin ainoa esiintyjä pakeni yleisön katseiden pelossa vuosia sitten, ja näyttämö on siitä pitäen pysynyt elottomana, tyhjillään.  Nyt kuitenkin jokin on muuttumassa. Teatterisalissa on odottava tunnelma, josta on vastuussa yleisön ainoa jäsen, Häpeäjän äiti – ja kenties jopa sinä, rakas Lukijani (sillä oletuksella, että et ole Häpeäjän äiti). Esiripun takaa kuuluu askeleita, jotka vuoron perään tuntuvat lähestyvän näyttämön re

Hävettää. Aloitan kirjoitusprojektini geneerisimmällä mahdollisella tavalla reflektoimalla sitä, miksi haluan kirjoittaa tätä blogia. Hävettää, ja siksi jatkan. Tämä on kirjahäpeäni lyhyt historia.  Lapsena rakastin lukemista. Muistan, miten ensimmäisellä luokalla sai täyttää värikkään lappusen aina, kun oli lukenut kokonaisen kirjan, ja liimata sen luokan seiniä kiertävään jonoon. Vuoden lopussa oma jononi oli pisin, ja tunsin siitä suunnatonta ylpeyttä. Lukemisessa oli taikaa – sain siitä itse paljon iloa, mutta se tarjosi myös väylän muiden ihmisten arvostuksen saamiselle. Herkistyin kirjallisuuden harrastamiseen liittyville status-diskursseille melkein heti lukemaan opittuani, tajuamatta sitä itse vielä vuosikausiin.  Pitkään lukemieni kirjojen lukumäärä olikin se, mistä tunsin suurinta ylpeyttä. Oli ihanaa, kun tutut aikuiset ihmettelivät lukunopeuttani, tai ihastelivat sitä, miten vajosin lukemiseeni sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Muiden tunnustama hyvän lukijan -identiteetti