Häpeäjän lukunurkka

  Vihdoin olemme päässeet kevään mittaisen lukukoitoksen päätökseen myös täällä blogin puolella, ja voimme lopettaa tämän suuren ja eeppisen (tai turhauttavan ja laskusuhdanteisen) matkan esseistiikan tulisilla hiilillä. Tänään vuorossa ovat vielä viimeiset savuavat kekäleet, jotka edustavat viimeaikaista suomalaista esseistiikkaa: Koko Hubaran Ruskeat Tytöt ja Leena Krohnin Mitä en koskaan oppinut. Päätämme tämän sarjan tyylille uskollisesti dramaattisen ristiriitaisissa merkeissä: ensimmäinen kokoelmista on minusta aiheellista luettavaa kenelle tahansa, ja toisen kohdalla toivon, etten olisi sitä koskaan lukenutkaan.  Koko Hubara: Ruskeat Tytöt: tunne-esseitä Ruskeat Tytöt on kirjalistani teoksista ainoa, jonka lukeminen on ollut mielessäni jo ennen essee-kurssia – olikin hyvä viimein saada se (selvästi tarvittu) sysäys todella lukea tämä kokoelma.  Mistä on kyse? Tuntuu, että on saanut elää viimeiset vuodet aikalailla kivenmurikan alla, jos ei ole yhtään kartalla Koko ...

  Viimeinkin olemme päässeet esseistiikan tulikasteessani siihen pisteeseen, että voin tarttua 2000-luvulla kirjoitettuihin kokoelmiin. Loppuajan koitoksesta vietämmekin kotimaisten, modernien kirjoittajien parissa. Tällä kertaa tarkastelussa ovat Antti Nylénin esikois-esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet (miten mieltä ylentävä nimi!) ja Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Silfverbergin kokoelma oli lukulistalta ensimmäinen, josta olisin voinut kiinnostua ilmankin kurssin rohkaisevaa vaikutusta, ja jonka lukemista odotin innolla. Voin jo tässä vaiheessa pilata yllätyksen ja sanoa, että intuitioni oli oikeassa: Silfverbergin teos oli ensimmäinen luku-urakkani kirja, joka piti kiinnostukseni yllä kautta linjan. En tiedä, pitäisikö olla iloinen tästä faktasta vai itkeä vähän siitä, että tätä piti odottaa listani kolmanneksi viimeiseen kirjaan asti. Mutta aloitetaan Nylénistä. Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet Vaikka en ennen tätä kurssia ollut lukenut yhtäkään suom...

  Sofia Chanfreau (teksti) ja Amanda Chanfreau (kuvat): Kirahvin sydän on tavattoman suuri käännös: Outi Menna S&S 2022 alkuteos Giraffens hjärta är ovanligt stort 209 sivua Kirahvin sydän on tavattoman suuri päätyi luettavakseni onnellisen sattuman kautta, kun sain sen joululahjaksi perheenjäseneltäni. Rakastan hyviä lastenkirjoja, kun niihin tartun – usein luettavakseni päätyy kuitenkin vanhempaa lastenkirjallisuutta ja lajin klassikoita, enkä ole kovin hyvä pitämään itseäni kartalla uusista julkaisuista. Ennen lukemistani tiesin tästä kirjasta vain, että se voitti viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirjan nimen, kannen ja nopean selailun perusteella odotin jonkinlaista eläin-tarinoiden kokoelmaa Nooan arkki -tyyliin, ja on pakko myöntää, etten ollut kovin innoissani. Onneksi kaikista häpeällisen disinformatiivisista ennakko-oletuksistani huolimatta tartuin kirjaan, ja yllätyin iloisesti, kun kyseessä olikin yhtenäinen ja ilahduttava lastenroma...

Kuva: Wsoy Elina Pitkäkangas:   Sang WSOY 2022 496 sivua Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä kirjasta mitään – luin Sangin  aivan tammikuun alussa, ja olen sen jälkeen lukenut useamman muun kirjan. En myöskään tammikuun alussa vielä tiennyt, että olen lopultakin kerännyt rohkeuteni ja perustanut tämän blogin kuukauden loppuun mennessä. En siis lukiessani varautunut kirjoittamaan kirjasta. Häpeäjän ominaisuudessa olinkin intuitiivisesti sitä mieltä, ettei minulla ole näillä edellytyksillä oikeutta julkaista minkäänlaisia mielipiteitä tästä kirjasta. Pohtiessani asiaa tarkemmin aloin kuitenkin ajatella, että tällä mentaliteetilla kirjoitusprojektini päättyy ennen kuin ehtii kunnolla edes alkaa. En voi koskaan olla se kaiken mahdollisen taustatyön tehnyt, loputtoman älykäs, jokaisen yksityiskohdan huomaava "täydellinen lukija", jonka kuvittelen olevan edellytys oikeutukselle  kirjoittaa ajatuksiani kirjoista. Minun, ihan tavallisen lukijan, on riitettävä – itsellenikin....