Häpeäjän lukunurkka

Kuvapankki-kuvat varsinkin klassikkojen kansissa on kyllä jotain aivan erityistä... Oi voi.  L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet käännös: Hilja Vesala Saga Egmont 2021 alkuteos Anne of Green Gables (1908) 397 sivua Päätin tänä kesänä hieman möyhentää Häpeäjän häpeä-kompostia ja uskaltautua mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Hyppään kirjablogi-untuvikkona kyytiin haasteen 17. kierrokselle – mahtavaa, että tällainen tempaus on ollut pystyssä jo niin pitkään! Tällä kertaa haasteen kokoavana tahona toimii Oksan hyllyltä -blogi, jonka koonti-postauksesta löytää linkit kaikkien haasteeseen osallistuneiden blogien kirjoituksiin. Kivaa mennä kurkistelemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet. :) Päädyin itse pitkällisten pohdintojen jälkeen lukemaan todellisen tyttökirjojen klassikon, L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet, joka aloittaa Anna -kirjojen sarjan . Tuntui häpeäjä-teemaani sopivalta valita ensimmäiseen haasteeseeni kirjaksi teos, jota kirjahäpeäni huippuvuosina ...

Tällä kertaa kansikuvan klassinen esseisti-ukkeli on lähtenyt kalastamaan. :) Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta Into 2015 alunperin julkaissut WSOY (1971) 210 sivua Pentti Linkola on tyyppi, josta monella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys ja mielikuva, vaikkei hänen tekstejään olisi lukenutkaan. Omalla kohdallani Linkolan nimi herättää mielikuvia sellaisesta pettuleivän voimalla erätorpassa jurottavasta ukkelista, joka kirjoittelee kynttilänvalossa puhisten vihaisia, eko-fasistisia manifesteja. Lähdinkin lukemaan esseitä oikeastaan aika kiinnostuneena: ajattelin, ettei terrorismista ja tappavista tauti-epidemioista ilakoivan Linkolan lukeminen olisi ainakaan tylsää.  Mistä on kyse? Harmillisesti (tai ehkä onneksi, näkökulmasta riippuen) en päässyt näiden esseiden äärellä pöyristymään Linkolan karseimmista ideoista väestön vähentämiseksi maapallolta. Kävi ilmi, että 1960-luvun Linkola on vielä aika kesy verrattuna myöhempiin ulostuloihinsa; tämä kokoelma on ...

Näissä essee-kokoelmien kansissa on selvästi trendi: lukijaa kulmiensa alta paheksuvasti tuijottava Kirjailija-Ukkeli. Tässä vaiheessa, noin puolessa välissä suurta tulikastettani, olen lukenut esseitä yhteensä kahdeksalta kirjailijalta. Niiden perusteella voisi tehdä johtopäätöksen, että essee-kokoelma ilman kirjoittamisen ja kirjallisuuden ruotimista on yksinkertaisesti sula mahdottomuus (poikkeus sääntöön on ollut Olavi Paavolaisen  Risti ja hakaristi , mutta se ei olekaan mitenkään tyypillinen essee-kokoelma). Tällä kertaa (osittain) lukemani Milan Kunderan Romaanin taide  ja Paul Austerin Baabelin perilliset edustavat tämän kirjallisuusaiheisen esseistiikan raskasta sarjaa: ne eivät muusta puhukaan! Ei sillä, että siinä olisi jotakin vikaa – se vain sopii niin hyvin stereotyyppiin Suuresta Kirjailijasta pohtimassa syntyjä syviä pimeässä luolassaan, kaivelemassa omaa Kirjailijan Napaansa ja kirjoittamassa Suuria Ajatuksia vaikka siitä, mitä Kundera nimittää romaanin taitee...

  Tuntuu väärältä laittaa samaan kuvaan kaksi kirjaa, joista yksi on niin esteettinen ja toisen kansi taas on rumimpia, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Kirjaston kappale Orwellista on vielä sillä tavalla kupruilla, että on kuin kirjalla olisi jokin rokko-tauti.  Loputtomalta tuntuva kahlaukseni esseiden suossa jatkuu – ja olemme vasta sarjan kolmannessa osassa! Tällä kertaa löyhänä teemana voinee pitää mieltä ylentävästi enemmän ja vähemmän traagisesti kuolevia eläimiä, kun luin valikoiman esseitä George Orwellin  Kun ammuin norsun ja muita esseitä  -kokoelmasta ja Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksesta. Olen lukenut aiemmin molemmilta kirjailijoilta yhden teoksen: Orwellilta Vuonna 1984 ja Woolfilta Oman huoneen. Näiden lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistan, että joiltain osin pidin Orwellin teosta ihan kiinnostavana ja monilta osin vihasin sitä intohimoisesti, ja Woolfin kohdalla taas pääosin tykkäsin kirjasta, mutta muistan, että siin...

  Kirjan kantta ei voi ainakaan syyttää liiasta hienovaraisuudesta Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi Gummerus 2005 (alun perin julkaistu 1938) 358 sivua Näin viime yönä unta (ollaan rehellisiä; painajaista), jossa nimeltä mainitsematon professori oli löytänyt blogini ja aloittanut infernaalisen somemyrskyn: miten kehtasin kirjoittaa hienoista klassikoista (Baudelairestakin herranen aika!) niin rumasti ja vailla nyanssien tajua! Olin selvästi lukenut kaikki teokset asenteellisesti, ilman niiden vaatimaa suurta sivistystä , kertakaikkisen väärin – ja kirjoitin vielä ajatuksiani muiden luettavaksi! Hyi minua!  Heräsin kiemurtelevaan häpeän tunteeseen, ja olin melkein valmis poistamaan blogini, jotta välttäisin väistämättömältä tuntuvan karkotuksen yliopistosta Suurten Klassikoiden rienaamisen takia. En kuitenkaan anna itseni nauttia painajaisen fiktiivisyyteen havahtumisen helpotuksesta liian pitkään, vaan kirjoitan saman tien seuraavan, hävettävän hatarin tiedoin kyhätyn ja...

Kirjavuosi 2022 näyttää tämän kuvan perusteella aika heikolta, mutta ei huolta – sain mukaan kuvaan vain omistamani kirjat. :) Vaikka tammikuu on kohta jo ohi ja vuosi 2023 jo hyvässä vauhdissa, ajattelin vielä palata viime vuoteen ja jakaa kymmenen suosikkia lukemistani kirjoista. Lista antaa pientä esimakua siitä, minkä tyylisiä kirjoja täällä blogissa ehkä tulee näkymään, ja kenties jopa paljastaa jotain siitä, minkälainen lukija täällä Häpeäjän alter egon takana piilottelee.  Luin vuonna 2022 yhteensä 94 kirjaa (kuulostaa vaikuttavammalta kuin onkaan; mukana oli sarjakuvia, mangaa ja kuvakirjoja), ja oli yllättävän vaikeaa valikoida tälle listalle teoksia erityisesti monien neljän tähden saaneiden kirjojen joukosta. Valitsin listaan ne, jotka tässä hetkessä tuntuivat tärkeimmiltä, ja joista on jäänyt vahvin muistijälki. Tämä on subjektiivisten suosikkien ja parhaiden lukukokemusten listaus – en edes yritä ottaa kantaa siihen, onko jokin kirja jollain tavalla objektiivisesti ott...

Koitokseni esseiden maailmassa on nyt virallisesti alkanut. Etenen lukulistallani kronologisesti vanhimmasta teoksesta kohti uudempaa. Lähdemmekin liikkeelle koko esseen lajityypin isänä pidetystä 1500-luvulla eläneestä Michel de Montaignesta. Siitä jatkamme 1800-luvulle Charles Baudelairen esseiden parissa, ja pääsemme tässä osassa juuri ja juuri 1900-luvun puolelle Volter Kilven kokoelman kautta – ja luojan kiitos siitä. En kestäisi lukea enää yhtäkään esseetä, joka jo muotonsa puolesta aiheuttaa akuuttia uneliaisuutta, tai jonka sisällöt herättävät satunnaista tarvetta repiä hiuksia päästään. Ei tosin pidä vielä huokaista helpotuksesta; eiköhän moderninkin esseen parista löydy vastaavanlaisia reaktioita tuottavia kyseenalaisia helmiä. Toivottavasti en kuitenkaan törmää niihin ainakaan ihan heti näiden jälkeen, vaikka pelkäänkin pahinta.  Koetan tiivistää teille tähän lukemieni esseiden parhaat ja hirveimmät piirteet. Jos teillä ei ole kirjastatusten purkamisen projekti käynnissä...