Tulikaste esseistiikkaan, osa 5: Pentti Linkolan maalaisromanttista jääräilyä – ja yhä järkyttävän ajankohtaista ympäristöpuhetta

Tällä kertaa kansikuvan klassinen esseisti-ukkeli on lähtenyt kalastamaan. :)

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Into 2015

alunperin julkaissut WSOY (1971)

210 sivua

Pentti Linkola on tyyppi, josta monella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys ja mielikuva, vaikkei hänen tekstejään olisi lukenutkaan. Omalla kohdallani Linkolan nimi herättää mielikuvia sellaisesta pettuleivän voimalla erätorpassa jurottavasta ukkelista, joka kirjoittelee kynttilänvalossa puhisten vihaisia, eko-fasistisia manifesteja. Lähdinkin lukemaan esseitä oikeastaan aika kiinnostuneena: ajattelin, ettei terrorismista ja tappavista tauti-epidemioista ilakoivan Linkolan lukeminen olisi ainakaan tylsää. 

Mistä on kyse?

Harmillisesti (tai ehkä onneksi, näkökulmasta riippuen) en päässyt näiden esseiden äärellä pöyristymään Linkolan karseimmista ideoista väestön vähentämiseksi maapallolta. Kävi ilmi, että 1960-luvun Linkola on vielä aika kesy verrattuna myöhempiin ulostuloihinsa; tämä kokoelma on kursittu kasaan erinäisissä lehdissä 60-luvulla julkaistuista teksteistä. Kokoelmassa on reilu parikymmentä esseetä, ja vaikka aiheissa korostuvat luonnonsuojelu ja teollisen, modernin yhteiskunnan kritiikki, käsittelee Linkola esseissä myös muun muassa aikansa politiikkaa (todella epäkiinnostavaa ihmiselle, joka ei ollut tuolloin edes elossa), 60-luvun rauhanliikettä ja randomia Jörn Donnerin kirjaa (Uusi Maammekirja), josta ei ollut tykännyt. Yksi "essee" ("Heinäkuun päivä Haapasillassa") on kummallinen fiktiivinen "tekstiehdotelma televisiofilmiin", joka vaikuttaa lähinnä patriarkaattiselta, maalaisromanttiselta propagandalta. Lukijana jääkin melko hämmentynyt olo siitä, millä perusteilla jotkut tekstit on valikoitu kokoelmaan – sen verran irrallisia jotkut osiot ovat. 

Mitä jäi mieleen?

Linkola edustaa sellaista aika toksista, jäpittävän isännän maskuliinisuutta, ja tämä näkökulma on läsnä kaikissa esseissä. Naiset ovat Linkolan teksteissä reippaita maalaistalon emäntiä, joiden paikka on navetassa lehmiä lypsämässä tai vaihtoehtoisesti keittiössä keittämässä kahvetta heinäpellolla ahkeroiville isännille. Linkola romantisoi ja täysin kritiikittä ihannoi menneen ajan agraariyhteiskuntaa, ja esittää siihen paluuta ratkaisuna kaikkiin modernin ajan ongelmiin. Vaikka modernin ajan kritiikki osuu välillä ihan kiinnostaviin ja tunnistettaviin kipukohtiin, Linkolan ajatukset menneisyyden ideaali-yhteiskunnasta linkittyvät myös ummehtuneisiin sukupuolirooleihin ja -käsityksiin, ja tämä oli itselleni iso ongelma. 

Kuitenkin on vaikea olla antamatta arvostusta siitä, että Linkola on jo 60-luvulla kirjoittanut luonnonsuojelusta tavalla, joka on vielä oman aikamme ilmastodiskurssissa täysin ajankohtaista. Esimerkiksi esseessä "Elämän ja kuoleman rintamalinjat" hän kuvaa, miten välttämättömän yhteiskunnallisen muutoksen toteuttaminen edellyttää "uskoa siihen, että yhteiskunnallinen elämä on ihmisaivojen hallittavissa, että se ei ole sokeaa ajautumista ---. Se edellyttää luottamusta siihen, että kehityksen pyörä voidaan kääntää, uuteen suuntaan, sivulle päin, vaikkapa taaksepäinkin, jos vain halutaan." (s. 163) Vaikka Linkolan ajatukset tavoiteltavan ihanneyhteiskunnan yksityiskohdista ovat monella tavalla kiistanalaisia, on vaikea olla eri mieltä siitä, että maapallon pelastaminen jo joka puolella tapahtuvalta ympäristökatastrofilta (tai edes tuhojen pysäyttäminen) edellyttää elämäntapamme, yhteiskuntamme ja ajattelumme kokonaisvaltaista muutosta. Vaikka Linkola suhtautuu tämän onnistumiseen pessimistisesti, hän myöntää, ettei vaivautuisi kirjoittamaan asiasta, jos minkäänlaista muutoksen mahdollisuutta ei enää olisi. 

Loppukevennyksenä: en voinut olla huvittumatta siitä, miten intohimoinen vihasuhde Linkolalla on rantahuviloihin. Ymmärrän ja samaistun harmistukseen luonnonrantojen tuhoamisesta yksityisten loma-asuntojen tieltä, jotka ovat kaiken lisäksi vielä tyhjillään suurimman osan vuodesta. Mutta se, miten Linkola onnistuu mitä yllättävimmissä yhteyksissä nostamaan rantahuvilat esiin kuin kaiken olevaisen suurimpana vihollisena, on tarpeeksi monen toiston jälkeen tahattoman koomista.

Kannattaako lukea?

Ehdottomasti ei kokonaan, osa esseistä on auttamattoman vanhentuneita, tai ummehtuneessa maailmankuvassaan vain hirveän ärsyttäviä. Mutta luonnonsuojeluun keskittyviä esseitä suosittelisin kyllä – suosikkini näistä oli ehkä "Luonnonsuojelun älyllinen rehellisyys". On masentavaa ja järkyttävää huomata, että painiskelemme tänä päivänä täysin samojen (ja vielä pahempien) asioiden kanssa kuin mistä Linkola kirjoittaa, mutta ajattelisin, että tämä järkytys voi olla hyvin tarpeellista ja toimintaan ohjaavaa. 

★★★

––––––––––––––––––––––––––––––––––

Tulikaste esseistiikkaan -sarjan aiemmat osat löytää kootusti täältä.