Fantasia-sarjojen avauksia kaksin kappalein: Magian syvempi sävy ja Viides vuodenaika
Erityistaitoni lukijana on aloittaa uusia kirjasarjoja, ja sitten jättää ne roikkumaan sillä ajatuksella, että jatkan niitä sitten joskus. Tämä kurja kohtalo uhkaa sarjoja täysin riippumatta siitä, pidinkö sarjan avaus-osasta vai en – voisin tehdä kokonaan oman, hävettävän pitkän postauksen kaikista näistä kesken olevista kirjasarjoista (ehkä teenkin, jos se vaikka motivoisi vapauttamaan joitakin sarjoja tästä välitila-tyhjiöstä...) Mutta koska uskon vakaasti, että ihmisen on hyvä nojata vahvuuksiaan kohti, lisäsin tähän aloitettujen kirjasarjojen listaan reippaan produktiivisesti heti alkuvuodesta taas kaksi uutta fantasia-sarjaa: V. E. Schwabin Shades of Magic -sarjan ja N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian.
V. E. Schwab – Magian syvempi sävy (Shades of Magic #1)
V. E. Schwab on niitä kirjailijoita, joiden nimi jostain syystä tulee useissa yhteyksissä vastaani, mutta joilta en ole lukenut yhtäkään teosta aiemmin. Tälle vuodelle onkin muodostunut jonkinlaiseksi tahattomaksi teemaksi lukea jotain näiltä kirjailijoilta – muita esimerkkejä ovat vaikka Tiffany D. Jackson, jolta luin kirjan Rajaton ja Celeste Ng, jonka kirjan Tulenarkoja asioita sain juuri loppuun (siitä kirjoittelen myös tänne varmaan jossain kohtaa). Magian syvempi sävy oli minulla lainassa kirjastosta viime vuonna yhteensä varmaan yli puoli vuotta, mutta en ikinä saanut sitä luettua. Nyt tuntuu siis suoranaiselta työvoitolta, että vihdoin priorisoin kirjan lukulistallani. Toivoin ja odotin kirjalta sellaista tuttua ja turvallista, maailmaansa upottavaa fantasiaseikkailua, ja mitä suurimmissa määrin se lunasti nämä odotukset. Paradoksaalisesti kirja oli kuitenkin liikaa juuri sitä mitä oletin sen olevan, liiankin turvallinen fantasia-genren edustaja. Se ei tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä, vaan puksutti kuin luotettava höyryveturi klassisen fantasia-seikkailun radalla, seuraten moneen kertaan käytettyjä reittejä niin henkilöhahmojen rakentamisessa kuin juonenkäänteissäkin.
Kirjassa ehdottomasti parasta on sen maailmanrakennus. Ideana on se, että kirjan maailmassa on neljä maailmaa ja Lontoota, joilla kaikilla on erilainen suhde taikuuteen. Harmaa Lontoo on magiaton, oman tulkintani mukaan meidän maailmamme historiallinen Lontoo; Punaisessa Lontoossa taikuus kukoistaa elinvoimaisena, kun taas Valkoisessa Lontoossa se on alistettu dominanssin ja väkivallan välineeksi – ja tarinat kertovat salaperäisestä Mustasta Lontoosta, joka tuhoutui magian vaikutuksesta. Kirjan tarinan aikaan maailmat ovat eristyneet toisistaan, ja kirjan toinen päähenkilö Kell on viimeisiä ihmisiä, jotka pystyvät matkustamaan maailmojen välillä. Se, miten Schwab kuvailee eri maailmoja ja niiden ihmisten suhdetta taikuuteen, on kiehtovaa. Eri Lontoot erottuvat toisistaan selkeästi tunnistettavina ja niillä kaikilla (tai kaikilla kolmella, joihin tässä kirjassa tutustutaan) on omanlaisensa tunnelma, joka on mukavasti läsnä kohtauksissa. Sinänsä yksinkertainen konsepti eri värisistä Lontoista todella toimii.
Minulle kirjan heikkoja kohtia taas ovat sen juoni ja henkilöhahmot. Vaikka tunnistan, että tietynlainen tuttuuden tunne on fantasia-seikkailuissa usein lukijoihin vetoava piirre (juuri sitä itsekin hain, kun tartuin tähän kirjaan), Magian syvemmän sävyn henkilöhahmot tuntuvat kuin stereotyyppisten fantasia-hahmojen postimyyntikatalogista kopioiduilta: on tavattoman lahjakas, ulkopuolisuutta kokeva ja moraalisesti hieman harmaa päähenkilö, jonka sydän on kuitenkin kultaa; on not like other girls -muotista valettu, traagisen menneisyyden omaava hahmo, jonka on pitänyt kovettaa itsensä julmassa maailmassa – sekä tietenkin ensinäkemältä ilmiselvät pahikset, jotka nyt vain sattuvat nauttimaan muiden kiduttamisesta ja haluavat valtaa hinnalla millä hyvänsä, koska miksipäs ei. Nämä tutut hahmotyypit sitten toteuttavat kirjassa juonta, jonka erilaisia mukaelmia löytää ainakin joka toisesta fantasia-tarinasta. Odotin koko ajan, että tulisi jokin odottamaton käänne – että Schwab olisi rakentanut ennalta-arvattavan juonen ja hahmot vain tuudittaakseen lukijan valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, ja vetääkseen sitten maton lukijan jalkojen alta. Tämä odotus piti minut kiinnostuneena tarinasta ja motivoi lukemaan eteenpäin – kirjan loppu olikin sitten vähän ankea, kun jouduin kerta toisensa jälkeen luopumaan teorioistani ja toteamaan, että kaikki todella oli juuri sitä, miltä ensialkuun näytti. Kirjan tarinan odottamattoman lyhyt aikajänne aiheutti myös ongelmia, ja teki emotionaalisiksi tarkoitetuista kohtauksista minulle lähinnä epäuskottavia ja vaivaannuttavia – pystyin vain ajattelemaan, että hyvänen aika, olette tunteneet vasta pari päivää!
Kaikesta huolimatta kirja oli viihdyttävä ja juuri sellainen helposti luettava välipala, jota tässä kohtaa tarvitsin. Ja vaikka valitan hahmoista ja juonesta, niin rehellisesti sanoen se on minulle osa nautintoa: fantasian erilaiset troopit (trope, onko se trooppi suomeksi :D) ja niiden analysointi on minusta todella kiinnostavaa, ja tykkään saivarrella niistä. Kirjan loppu jättää myös muutamia kiinnostavia lankoja ilmaan, ja luulen, että jatkan trilogiaa eteenpäin (sitten joskus), kun tarvitsen turvallista, lohturuoka-tyylistä fantasiaa.
★★★
 |
| Kuva: Jalava |
Luin Viidennen vuodenajan tammikuun puolella, ja ajattelin jo, että en kirjoittaisi siitä tänne mitään. Se olisi kuitenkin ollut sääli, koska Viides vuodenaika on parasta fantasiakirjallisuutta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Murtunut maailma onkin sarja, jonka varmasti (sitten joskus...) luen kokonaan, ja perfektionisti minussa olisi nikotellut, jos olisin kirjoittanut vain sarjan kahdesta jälkimmäisestä osasta. Niinpä tuloksena on tämä yhdistelmä-postaus – ja se sopiikin hyvin, koska nämä kaksi kirjaa lähestyvät fantasian genreä hyvin erilaisilla tavoilla. Siinä missä Magian syvempi sävy nojaa vahvasti fantasia-genren tuttuuden varaan, Viides vuodenaika taivuttelee genren totunnaisuuksia ja yhdistelee fantasian, scifin ja dystopian piirteitä todella omaperäisesti.
Hyvin lyhyesti tiivistettynä, Viiden vuodenaika kuvaa yhden naisen selviytymistä maailmanlopun jälkeen. Hän yrittää dystooppisessa, kuolevassa maailmassa löytää miehensä, joka on jostain syystä tappanut heidän poikansa, ja sitten lähtenyt mukanaan heidän toinen lapsensa. Kirjassa kuvataan tämän nykyhetken aikatason lisäksi menneisyyttä, jonka näkökulmien kautta avataan kirjan maailman yhteiskuntaa ja sen historiaa (niin kiinnostavasti!), sekä palapelimäisesti paljastetaan pikkuhiljaa nykyhetken perspektiivin kannalta olennaisia asioita.
Se, miten Jemisin pitelee käsissään kerronnan monia lankoja ja pelaa erilaisilla perspektiiveillä on nerokasta, ja mahdollistaa loppua kohden loistavia juonenkäänteitä ja paljastuksia. Jemisin on mestari paljastamaan lukijalle juuri oikean määrän tietoa – tai pikemminkin pitämään häntä juuri sopivassa määrin epätietoisena. Tarinan varsin eeppisistä mittasuhteista huolimatta kerronta onnistuu aina tarkentamaan takaisin yksilöön ja tämän inhimilliseen kokemukseen; Jemisinin päähenkilö Essun on tavattoman kiinnostava ja kokonainen, ja hänen kompleksisuuttaan ja traumojaan avataan vähitellen kirjan myötä. Rakastin myös sitä, miten kirjan hahmojen moninaisuus on kuvattu niin vaivattomasti ja alleviivaamatta: Essun keski-ikäisenä, mustana naisena on varsin epätyypillinen fantasiakirjallisuuden sankari (en ole varmaan ikinä ennen lukenut fantasiaa, jossa olisi yli kolmekymppinen päähenkilö!), ja Jemisin sisällyttää kirjaan myös esimerkiksi trans-ihmisyyden ja polyamorian representaatioita. On virkistävää lukea fantasiakirjallisuutta, jossa todellisen maailman syrjiviä rakenteita ei pidetä annettuina itsestäänselvyyksinä, jotka automaattisesti toisinnettaisiin osaksi fantasiamaailmaa.
Tuntuu, että näin jälkijunassa kirjoittaminen ei tee oikeutta sille, miten paljon tykkäsin tästä kirjasta, mutta ehkä nämä loppuun läntätyt viisi tähteä selventävät asiaa hieman. Aion ehdottomasti jatkaa sarjan loppuun – kirjan loppu kääntää kaiken aivan päälaelleen, ja herättää valtavan kiinnostuksen siitä, mihin suuntaan tarina voisi edetä. En ole vielä jatkanut eteenpäin, koska tämä sarja ansaitsee minusta täyden huomioni – jota nyt, keskellä loputtomalta tuntuvaa essee-kokoelmien luku-urakkaa, en pysty antamaan. Sen loppua odotellessa...
★★★★★
–––––––––––––––––––––––––––––––––––
Hävettikö?
Minulla on fantasiakirjallisuuteen hieman erikoinen suhde, ja siihen liittyy pieni tarina. Kaksitoista-vuotiaana olin fantasiakirjallisuuden suurkuluttaja. Olin lukenut Harry Potterit läpi kahdella kädellä laskettavien kertojen edestä, ja jatkanut siitä Artemis Fowleihin, Percy Jacksoneihin ja Kiekkomaailman Tiffany Aching -kirjoihin. Rakastin Hobittia ja Taru Sormusten herraa, jonka teatraalisesta lukemisesta välitunneilla sain valtavaa tyydytystä pienelle kirjallisuuselitisti -egolleni. Sitten eräänä kauniina päivänä sain tarpeekseni vanhojen suosikkien loputtomasta uudelleen lukemisesta, ja marssin kirjastoon aikeenani etsiä uusia fantasiakirjoja luettavaksi. En oikein tiennyt, mitä etsin, ja äitini rohkaisi minua kysymään neuvoa eräältä kirjastonhoitajalta. Hän johdatti minut korkeiden hyllyjen väliin ja kysyi ohimennen, mitä olin lukenut viimeksi. Kakistin ulos, että olin viimeksi lukenut Tolkienia – oli hirveän jännittävää puhua oikealle kirjastonhoitajalle. Hän kohotti silmälasien takaa kulmiaan ja tokaisi: "No sen jälkeen on sitten fantasiakirjallisuus aikalailla luettu".
En muista, sainko lopulta mitään luettavaa matkaani siltä reissulta. Mieleeni jäi kuitenkin pysyvästi lapsen mielessä niin suuren auktoriteetti-hahmon tuomio siitä, että fantasiakirjallisuudella ei olisi minulle enää mitään annettavaa: kun on Tolkieninsa lukenut, fantasiakirjallisuuden (kirjastonhoitajan mielestä ilmeisen matala) kaivo on tyhjennetty, ja on aika siirtyä toisaalle. Ja monella tavalla niin sitten teinkin – tartuin seuraavan kerran fantasia-kirjasarjaan vasta parikymppisenä, löydettyäni uudestaan rakkauteni fantasiakirjallisuuteen englanninkielisen booktube-yhteisön kautta (varsinkin Merphy Napierin kanava oli minulle tässä tärkeä, suosittelen!). Nyt tiedän onneksi jo paremmin, että sen Tolkieninkin jälkeen on vielä jäljellä kokonainen fantasiakirjallisuuden aava valtameri, johon sukeltaa.
Näin ollen, fantasiakirjallisuutta lukiessani häpeää voimakkaampana tunteena on tietty katkeruus sitä onnetonta kirjastonhoitajaa kohtaan, joka tällä pienellä huolimattomalla kommentillaan eväsi minulta vuosien edestä fantasiakirjoista nauttimista. Tai ehkä on reilumpaa olla katkera vain itselleni: että kirjallisuuteen liittyvä pätemisen tarpeeni ja jonkinlaisen uskottavuuden epätoivoinen jahtaaminen oli niin tärkeää, että estin itseltäni pääsyn niin moneen kiehtovaan maailmaan. Onneksi olen nyt tullut tässä suhteessa enemmän järkiini, ja voin pikkuhiljaa korvata menetettyjä kokemuksia – vaikka sitten aloittamalla kohtuuttoman määrän erilaisia fantasia-sarjoja.
–––––––––––––––––––––––––––––––––––-
Kommentit
Lähetä kommentti