Showbisneksen grooming-likakaivo avattuna – Tiffany D. Jacksonin Rajaton

 

Tiffany D. Jackson: Rajaton

käännös: Peikko Pitkänen

Karisto 2022

alkuteos Grown (2020)

336 sivua

Luin Rajattoman hetken mielijohteesta löydettyäni sen kirjastosta. Tiffany D. Jacksonin nimi on tullut vastaani useammassa yhteydessä, kun on puhuttu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevästä young adult -kirjallisuudesta. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, vaan lähdin lukemaan puhtaasti kirjailijan kiinnostavuuden perusteella. 

Rajaton kertoo 17-vuotiaasta Enchantedista, joka unelmoi laulajaksi tulemisesta. Kun eräässä koe-esiintymisessä 28-vuotias musiikkimaailman legenda Korey Fields iskee silmänsä häneen, alkaa kylmäävä tapahtumien sarja, jonka päätteeksi Enchanded löytää itsensä hotellihuoneesta veren peitossa, kuollut Fields vierellään. Tämä lyhyt synopsis saattaa kuulostaa suurelta ja anteeksiantamattomalta juonipaljastukselta, mutta lukija saa tietää kaiken tämän heti tarinan alussa – tai suoraan kirjan takakannesta. Jackson kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, ja juoni perustuu trillerimäisesti sille, miten hän kerii auki veriseen lopputulokseen johtaneet tapahtumat. 

Kirjailijan jälkisanoissa Jackson kertoo, että on saanut inspiraation kirjaan R. Kellyn tapauksesta, ja se näkyy. Kirja on hyvin vahvasti me too -romaani, joka käsittelee kaunistelematta sitä, miten showbisneksen maailma ja lupaukset tähteydestä mahdollistavat oksettavan hyväksikäytön ja groomingin. Varsinkin YA-kirjaksi Rajaton on todella raju, ja tilanteet eskaloituvat pitkälle – kuitenkin aihe on sellainen, että se tuntuu vaativan tällaista hyvin suoraa ja brutaaliakin käsittelyä. Kirjaa on paikoin hyvin vaikea lukea, ja se on tarkoituskin. Vaikka kirja kuvaa alkupuolellaan Enchantedin ihastumista Koreyyn, Jackson pitää lukijan koko ajan hyvin tietoisena kaiken lävistävästä manipulaatiosta ja vallankäytöstä – siitä, kuka on oikeasti vastuullinen osapuoli tilanteessa. Itselleni kohtauksiin upotetut red flagsit tuntuivat usein vähän liiankin kovalla kädellä heilutetuilta, mutta toisaalta en varsinaisesti kuulu teoksen kohderyhmään. Onkin vaikea sanoa, aliarvioiko Jackson nuoremman yleisön kykyä lukea Enchantedin ja Koreyn "suhteen" luonnetta oikein, vai onko aiheen vakavuuden perusteella välttämätöntä varmistaa, että jokainen lukija tulkitsee tapahtumia tarkoitetulla tavalla myös teoksen alussa, kun tilanne ei ole vielä eskaloitunut ilmiselvän vahingolliseksi. En kuitenkaan näe, että teos tarjoaisi pienintäkään mahdollisuutta suhteen romantisoinnille, vaikka vähän enemmän olisi jätetty lukijan tulkittavaksi. 

Kirjan suurin ansio on siinä, miten se nostaa käsittelyyn hyvin tärkeitä ja vaikeitakin keskustelunaiheita: teos tutkii mm. vallan väärinkäyttöä, uhrin syyllistämistä ja rakenteellisen rasismin osuutta siinä, keiden tarinoita uskotaan ja miten ilmoitettuja rikoksia tutkitaan (tai pikemminkin ei tutkita). Tärkeäksi nousee myös sen ruotiminen, miten julkkis-kulttuurimme suojelee suuren yleisön rakastamia rikollisia, ja miten vaikeaa tällaisessa ilmapiirissä uhrien on saada oikeutta ja välttää julkinen lynkkaus. Olisinkin toivonut, että kirja olisi keskittynyt puhtaasti näihin aiheisiin. Nyt kirjaan on tuotu Koreyn kuolemaan liittyvä mysteeri-juoni, joka tuntuu tarpeettomalta ja irralliselta – ja vie tilaa tärkeiltä keskusteluilta. Koska kirjan suurin painopiste on (täysin aiheellisesti) muualla, murhaan liittyvä juoni myös ratkeaa hyvin epätyydyttävästi ja nopeasti. Olisin myös toivonut, että kirja olisi tutkinut vielä enemmän sitä, miten Enchanted pääsee takaisin jaloilleen kaikkien kirjan tapahtumien jälkeen – nyt toipumisen prosessin tarkastelu jää hyvin vähäiseksi. 

Vielä pieni nillityksen aihe liittyy kirjan kieleen, joka tuntuu monesti hyvin simplistiseltä: kerronta keskittyy lähinnä tarinan välittämiseen, eikä kieltä käytetä esimerkiksi tunnelman luomiseen tai ympäristöjen kuvaamiseen sen enempää, kuin on välttämätöntä juonen kannalta. Tämä on puhtaasti preferenssi-asia, mutta itse pidän enemmän hieman vähemmän kustannustehokkaasta proosasta. Kiinnitin huomiota myös suomennokseen, ja ikävä kyllä luulen, että lukukokemuksen kannalta teoksen lukeminen englanniksi olisi ollut parempi ratkaisu. Nyt tekstistä paistaa läpi alkutekstin vaikutus epäluonnollisissa ja väkinäisissä lausahduksissa – sanooko oikeasti kukaan suomeksi vaikka älä ole vihaaja? Se, miten nuoret puhuvat kirjassa, ei muutenkaan tuntunut kovin autenttiselta, mutta en tiedä, kuinka paljon siitä pitäisi syyttää käännöstä ja kuinka paljon alkutekstiä. Sen perusteella, etten ole löytänyt englanninkielisistä arvioista mainintoja kielen epä-autenttisuudesta, veikkaan, että ongelmat johtuvat paljolti käännöksestä. Tämä on toki varsin ymmärrettävää: kulttuurisesti spesifin slangin kääntäminen on varmasti hyvin vaikeaa.

Viimeisenä käännökseen liittyvänä pikkumaisuutena tartun teoksen nimeen: alkuperäinen nimi Grown tuntuu viittaavan siihen, miten grooming-ilmiössä uhrin väitettyä "aikuismaisuutta" käytetään jonkinlaisena tekijän puolustuksena ja keinona syyllistää uhria. Grown voisi viitata myös siihen, miten Enchanted on pakotettu kirjan myötä luopumaan lapsuudestaan liian aikaisin, kasvamaan aikuiseksi väkisin. Käännöksenä Rajaton ei mielestäni tavoita vastaavia nyansseja – totta puhuakseni en tajunnut pitkään aikaan, mihin nimi oikein viittaa. Ehkä siihen, että Enchanted on potentiaaliltaan rajaton (?) ja siihen, että hyväksikäyttäjä rikkoo väkivaltaisesti hänen rajansa? En tiedä, tulee vähän tyhmä olo. 

★★★ , 5

––––––––––––––––––––––––––––

Hävettikö?

Aina, kun luen YA-kirjallisuutta, häpeä on jollain tavalla läsnä. Miksi minä, aikuinen kirjallisuuden opiskelija, luen jotain pääasiassa teineille suunnattua? Näistä ei-toivotuista, mieleni perukoilta huutelevista, ylemmyydentuntoisista äänistä huolimatta en kuitenkaan usko, että teoksen kohderyhmän ikä itsessään on häpeäni kannalta keskeisintä: tulihan jo todettua, että voin lukea lastenkirjallisuutta aika iloisesti ja vailla häpeää. Huomionarvoisinta tässä tuntuukin olevan se, että YA-kirjallisuus on monesti suunnattu selvästi eniten tytöille – ja mikäs muu olisikaan kulttuurissamme enemmän halveksittua, kuin teinitytöt ja kaikki se, mistä he voisivat pitää. Analysoisin, että oma YA-häpeäni kiinnittyykin tähän tyttöyden sisäistettyyn halveksimiseen: koitan lievittää häpeääni korostamalla näiden kirjojen "uskottavia" ja "universaaleja" ominaisuuksia – kuten Rajattoman kohdalla sen yhteiskunnallista painokkuutta. 

Mutta voi miten inhoan tätä häpeää! En halua edes yksityisesti omassa mielessäni olla osa kulttuuria, joka laittaa tytöt ja tyttöinä kasvatetut häpeämään itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Ehkä siksikin tämä tunnustuksellinen häpeä-kirjoitteluni on hyväksi: jos voin hävittää edes pienen murusen siitä niljaisesta ryönäkasasta, jonka misogyyninen maailmamme on kasannut mieleeni elämäni aikana, se on kaiken kirjoitus-ahdistuksen (ja häpeän) arvoista.