Kirja vs Adaptaatio: Scifi-kauhua kauneuden ja groteskin välimailla – Hävitys

 

Tunnustan heti alkuunsa, että olen pelkuri. Olen ollut kiinnostunut Annihilation-elokuvasta (suomeksi kirjan tavoin Hävitys) siitä lähtien, kun se julkastiin. Konsepti kuulosti loistavalta: tutkimusryhmä lähetetään salaperäiselle suljetulle alueelle, jossa pikkuhiljaa asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi – ja tämä vielä yhdistettynä upeaan, psykedeeliseen visuaaliseen ilmeeseen. Kaikesta huolimatta en ole uskaltanut katsoa elokuvaa – leffoissa jännitys ja toiminta, väkivaltakaan kohtuuden rajoissa eivät haittaa minua, mutta kauhua en oikein kestä. Siksi Annihilation on istunut Netflixin katselu-listallani nyt viisi vuotta, ilmestymisestään asti.

Viimeksi kirjastossa käydessäni katseeni osui kuitenkin hyllyssä olevaan samannimiseen kirjaan – en ollut tajunnut, että elokuva perustuu Jeff VanderMeerin (kyllä, kirjailijan nimi kirjoitetaan noin, jouduin epäuskoisena tarkistamaan asian useammasta lähteestä) Eteläraja-trilogian ensimmäiseen osaan. Näinkin tässä hyvän tilaisuuden kerätä rohkeutta elokuvan katsomiseen, kun kirjan luettuani tietäisin suunnilleen, mitä odottaa. Kirjoissa kauhun sietokykyni on huomattavasti parempi kuin visuaalisissa medioissa, joskin kauhukirjallisuus on silti ehkä yksi niistä harvoista genreistä, joita en lähtisi ainakaan tällä hetkellä varta vasten lukemaan. 

Samalla tarjoutui loistava tilaisuus aloittaa blogiin suunnittelemani uusi, jatkuva postaus-sarja. Arvoisat, harvalukuiset lukijani, tämä on Kirja vs Adaptaatio – sarja, jossa selvitämme, onko kirja todella aina adaptaatiotaan parempi (leikkimielisesti, elokuva-intoilijat älkää suuttuko). 

 

Kirja: Jeff VanderMeer – Hävitys (Eteläraja-trilogia 1)

Hävitys edustaa scifi-kirjallisuuden sitä puolta, joka ei turhia selittele, vaan jossa lukija saa vetää lankoja yhteen parhaan kykynsä mukaan. Tämä käy ilmi heti kirjan alussa: lukija paiskataan tilanteeseen, jossa nimetön päähenkilö-kertoja on juuri saapunut eristetylle X-alueelle. Hän on osa hallituksen retkikuntaa, joka yrittää selvittää, mitä alueella oikeastaan tapahtuu. Kirjassa viitataan alueella vuosia sitten sattuneeseen "onnettomuuteen", jonka jäljiltä alue on autioitunut ja sen luonto muuttunut selittämättömällä tavalla kummalliseksi ja ilmeisen vihamieliseksi. Aiemmin aluetta kartoittamaan lähetetyt lukuisat tutkimusryhmät ovat kadonneet – kunnes viimeisimmän retkikunnan jäsenet ilmestyivät takaisin X-alueen rajantakaiseen maailmaan hieman erilaisina ja osaamatta selittää, miten he pääsivät takaisin. 

Kuten sanottu, tämä alkuasetelma on minusta mahdottoman kiehtova. Lisäkierteen kirjan tilanteeseen tuo se, että vaikka retkikuntalaiset eivät tiedä, mitä aiemmille yksiköille on tapahtunut, käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: joko jokin X-alueella on tappanut heidät, tai sitten jokin X-alueella on saanut heidät tappamaan toisensa. Näin ollen neljästä nais-tutkijasta koostuvan retkikunnan jäsenet tarkkailevat ja epäilevät toisiaan jatkuvasti, ja läsnä on myös kysymys siitä, voivatko hahmot luottaa omaan mieleensä ja kokemukseensa todellisuudesta. Kaikki tämä luo kirjaan alusta lähtien hyvällä tavalla piinallisen tunnelman. 

Yhdellä lauseella kuvailisin, että Hävitys on vähän kuin Delia Owensin Suon villi laulu – jos jälkimmäinen olisi kauhuun päin kallellaan olevaa, lukijan käsityskyvyn rajoja koettelevaa scifiä. Vertaus on kieltämättä kummallinen, mutta tapa, jolla biologi-päähenkilö uppoutuu X-alueen luontoon, sen eliöihin ja ekosysteemeihin, oikeuttaa vertauksen. X-alueen kuvauksessa kerronta kaartelee kiinnostavasti kauneuden ja vierauden, pelottavan ja kiehtovan rajapinnoilla. Kauhun elementtejä kuvailisin jonkinlaiseksi hitaaksi, biologiseksi kauhuksi – kirjalta on turha odottaa jump scareja tai muuta erityisen toiminnallista kauhua. Ylipäätään tämä kirja ei ole nopeatempoisen, juonivetoisen scifin ystäville, vaan sen teho perustuu paljolti kuvauksen luomaan tunnelmaan ja tietyn häiritsevyyden kokemuksen synnyttämiseen lukijassa. Hävitys jättää myös X-alueen ulkopuolisen maailman tilanteen selittämisen aivan minimaaliselle tasolle, eli jos toivoo scifiltään huolellista maailmanrakennusta, tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen valinta luettavaksi. Itseäni nämä piirteet eivät kuitenkaan häirinneet. 

Kirjassa on paljon aidosti hirveän kiinnostavia konsepteja ja ideoita, mutta loppu tuotti ainakin minulle lukijana pettymyksen. Vaikka arvostan sopivissa määrin auki jäävää lopetusta, tässä ilmaan jää roikkumaan aivan liikaa kysymyksiä – herää jopa kysymys, tiesikö kirjailija itsekään, mihin kaikilla tarinaan ripottelemillaan ideoiden murusilla pyrki. Trilogian kaksi muuta osaa kenties kehittäisivät konsepteja eteenpäin ja ratkaisisivat avausosan ongelmia, mutta toisaalta tämä kirja ei herättänyt suurta luottamusta siitä, että kirjailija onnistuu viemään kunnianhimoisia ideoitaan tyylikkäästi loppuun asti. Tätä epäilystä vahvistaa se, että trilogia on saanut varsin ristiriitaisia (lue: huonoja) arvosteluja Goodreadsissa. Olen iloinen, että luin kirjan, mutta ainakaan tällä hetkellä en kiirehdi seuraavien osien pariin. 

★★★

Kuva: imdb

Adaptaatio: Annihilation 

Nopealla Wikipedia-selailulla löysin elokuvan teko-prosessista taustatietoa, joka tuntuu oleelliselta sen adaptaatio-luonnetta pohtiessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin mukaan Annihilationin ei ole tarkoitus olla juonellisesti uskollinen adaptaatio kirjasta, vaan pikemminkin sen tunnelmaa ja sävyä tavoitteleva "muisto kirjasta". Garland on myös selittänyt, että elokuva perustuu nimenomaan Hävitykseen, ei koko Eteläraja-trilogiaan – hänen käsikirjoittaessaan elokuvaa kirjasarjasta oli saatavilla vasta sen ensimmäinen osa. Olikin hurjan kiinnostavaa nähdä, millaisiin asioihin Garland oli kaikista kirjan kummallisuuksista tarttunut, ja miten hän oli tulkinnut kirjan kryptisiksi jäävät osiot. 

HUOM! Kirjoituksen kaksi seuraavaa osiota sisältää hyvin lieviä juonipaljastuksia sekä kirjasta että elokuvasta. Jos niitä ei halua lukea, voi hypätä suoraan Kumpi oli parempi? -osioon. 

Muutokset – hyvät, huonot, perustellut

Jo kirjaa lukiessa ennustin, että elokuva yrittää tehdä kirjan hahmoista sympaattisempia, ja niinhän siinä kävi. Kirjassa hahmojen epäluottamus ja jopa vihamielisyys suhteessa toisiinsa oli iso osa jännitettä ja konfliktia, ja tämä elementti puuttuu elokuvasta lähes kokonaan. Kirjan kyräilevästä, vastentahtoisesti yhteistyötä tekevästä retkikunnasta on muokattu leffaan jopa kaveriporukkamaisella dynamiikalla toimiva ryhmä. Tämän valinnan syyt on helppo ymmärtää – elokuva haluaa kiinnittää tarinan konfliktin selvemmin vain X-alueen ympäristöön kuin ryhmän sisäisiin jännitteisiin. En silti voi sanoa, että olisin erityisesti pitänyt tästä muutoksesta. 

Kirjassa päähenkilö on itse ilmoittautunut osaksi retkikuntaa, ja syyt tälle aukeavat pikkuhiljaa. Elokuvan harmillisimpia muutoksia on se, miten päähenkilöltä viedään toimijuus tässä mielessä – hän päätyy osaksi retkeä vahingossa, puoliksi vastentahtoisesti. Elokuva myös korostaa romanttista parisuhdetta päähenkilöä motivoivana tekijänä, ja se tuntuu hirveän laiskalta ja niin Hollywoodilta. Kryptisyys ja mysteeri päähenkilön menneisyyden ympärillä joutuvat väistymään, kun häntä yritetään mankeloida helpommin lähestyttäväksi, jopa samaistuttavaksi tyypiksi.  

Elokuva selittää X-alueen taustoja ja sitä ympäröivää yhteiskuntaa paljon kirjaa enemmän: Annihilation käytännössä alkaa sillä, että katsojalle selitetään X-alueesta kaikki se, mikä lukijan piti kirjassa hahmottaa rivien välistä (jos se oli ylipäänsä mahdollista). Vaikka tämä tuntui vähän väkinäiseltä info-dumppaukselta, kirjan melko hämmentävän kokemuksen jälkeen oli kiinnostavaa nähdä elokuvassa ikään kuin toisen lukijan tulkinta siitä, mitä kirjan yhteiskunnassa oikeastaan olisi voinut tapahtua. Juonellisesti elokuva menee hyvin pitkälti omille urilleen, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu – kirjan juoni on sen heikoimpia lenkkejä. Tuntui silti huvittavalta nähdä, miten joitain kirjan elementtejä on elokuvassa paisuteltu hollywood-tyyliin, ja miten vaikka kirjassa aika pienessä osassa olevaa otuksiin perustuvaa kauhua oli painotettu. Esimerkiksi kirjan alkupuolella retkikunta näkee vähän uhkaavan villisian, joka luikkii lopulta vain karkuun pusikkoon – elokuva-versiossa villisika-episodi on vaihdettu valtavan mutantti-alligaattorin hyökkäykseen. 

Kirjan tavoin elokuvakin menee loppuaan kohden aivan kiitettävän friikiksi. Mutta siinä missä kirjan ilmeisen hurjiksi aiotut kohdat jättivät lähinnä ihmettelemään, pitäisikö tästä kaikesta ymmärtää jotain, elokuva on sellaisella vieraannuttavalla, psykologisella tavalla aidosti tosi pelottava. Onneksi katsoin leffaa vähän sellaisella tarkkailijan mentaliteetilla pienen etäisyyden päästä, koska muuten olisin varmaankin menettänyt useammat yöunet; sen verran kylmäävä aivan loppu on. 

Toimiiko adaptaationa?

Kaikesta valituksestani huolimatta, kyllä toimii! Elokuva tavoittaa kirjan häiritsevän tunnelman nimenomaan upean ja harkitun visuaalisuutensa avulla. Elokuvassa X-alueen luonto ja eliöt ovat välillä kauniita ja sympaattisiakin, välillä äärimmäisen groteskeja ja pelottavia – ja aina hyvin kummallisia. Tietty keinotekoisuuden estetiikan käyttäminen on kirjasta puuttunut oivallus, ja elokuva kehittelee kirjan ekologiseen imitaatioon liittyviä konsepteja onnistuneella tavalla pidemmälle. Ihmisen ja muun elollisen sekoittumisen ja yhteen sulautumisen tutkiminen on tehty elokuvassa mielestäni paremmin kuin kirjassa – ja se on minusta tarinan kiinnostavimpia puolia. Elokuva tutkii kirjan tavoin hienosti myös sitä, miten tulkitsemme vierauden hyvin nopeasti pahuudeksi, vaikka tarkemmin ajatellen sen toimintatavat eivät olisi kovin erilaisia tuntemamme maailman lain alaisuuksista. X-alueen tavoin kun myös meille tutussa maailmassa hyvä ja paha, kaunis ja groteski elävät usein lähellä toisiaan tai jopa toistensa kääntöpuolilla.  

Lopuksi: kumpi oli parempi?

Nyt tietysti yritän pilata koko sarjan idean selittämällä, että tähän kysymykseen ei oikeastaan voi vastata – kirja ja elokuva ovat medioina liian erilaisia ollakseen oikeasti verrannollisia. Totta puhuakseni minun on myös vaikea ulkoistaa itsestäni sitä, että tykkään yksinkertaisesti enemmän kirjojen lukemisesta kuin elokuvien katselemisesta; siksi kirja on aina jossain määrin automaattisesti voitolla. Kuitenkin, nyt kun nämä disclaimerit on saatu ilmoille, voin samaan hengenvetoon todeta, että on paljon hauskempaa valita yksinvaltaisesti ja täysin subjektiivisten fibojen perusteella voittaja, kuin vääntää siitä, onko kahden täysin erilaisen teoksen asettaminen tällä tavalla vastakkain hirveän rakentavaa. Joten hiiteen rakentavuus ja reilut arvostelmat – kun täällä blogissa pääsen häpeämään niin montaa asiaa muutenkin, niin lisätään listaan vielä tämä kerettiläinen vertailu-roiskinta. 

Joten, ensimmäisen Kirja vs Adaptaatio -osan voittajaksi julistetaan... Adaptaatio! 

Olen aika järkyttynyt tästä käänteestä; olin varma, että saan tehdä tätä sarjaa ainakin vuoden verran ennen kuin löydän kirjaa paremman adaptaation. Pakko sanoa, että tässäkin tapauksessa kirjan vastus oli kovaa; monella tavalla nautin kirjan lukemisesta enemmän kuin elokuvan katsomisesta. Esimerkiksi kirjan lähtöasetelma ja tarinan ensimmäinen puolisko ovat elokuvaa omaperäisempiä, ja päähenkilön menneisyydestä kerrotaan kirjassa paljon kiinnostavammin. Kuitenkin, siinä missä kirja jättää lopussa lukijan epätyydyttävän hämmennyksen valtaan, elokuva (kaikista hollywood-kliseistään huolimatta) onnistuu olemaan itsessään täydempi kokonaisuus, solmimatta kuitenkaan kaikkia tarinan lankoja väkisin yhteen. Se jättää katsojan pohtimaan tarinan teemoja ja kuvia pidemmäksi aikaa, ja tarjoaa juuri riittävästi välineitä tulkinnan tekemiselle antamatta kuitenkaan liikaa yksiselitteisiä vastauksia.

–––––––––––––––––––––––––––

Kirja vs Adaptaatio -tilanne: 0 – 1

–––––––––––––––––––––––––––

Teosten tiedot:

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja-trilogia 1)
käännös: Niko Aula

Like 2015

alkuteos Annihilation. Book 1 of The Southern Reach Trilogy (2014)

223 sivua

Annihilation (2018)

käsikirjoitus ja ohjaus: Alex Garland

Netflix

1 h 50 min