Surrealistisia eläinystäviä ja todeksi muuttuvia metaforia – Kirahvin sydän on tavattoman suuri

 

Sofia Chanfreau (teksti) ja Amanda Chanfreau (kuvat): Kirahvin sydän on tavattoman suuri

käännös: Outi Menna

S&S 2022

alkuteos Giraffens hjärta är ovanligt stort

209 sivua

Kirahvin sydän on tavattoman suuri päätyi luettavakseni onnellisen sattuman kautta, kun sain sen joululahjaksi perheenjäseneltäni. Rakastan hyviä lastenkirjoja, kun niihin tartun – usein luettavakseni päätyy kuitenkin vanhempaa lastenkirjallisuutta ja lajin klassikoita, enkä ole kovin hyvä pitämään itseäni kartalla uusista julkaisuista. Ennen lukemistani tiesin tästä kirjasta vain, että se voitti viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirjan nimen, kannen ja nopean selailun perusteella odotin jonkinlaista eläin-tarinoiden kokoelmaa Nooan arkki -tyyliin, ja on pakko myöntää, etten ollut kovin innoissani. Onneksi kaikista häpeällisen disinformatiivisista ennakko-oletuksistani huolimatta tartuin kirjaan, ja yllätyin iloisesti, kun kyseessä olikin yhtenäinen ja ilahduttava lastenromaani. (Sivuhuomautuksena: minun pitäisi etsiä käsiini joku eläintarina-kokoelma ja selvittää, mitä mieltä niistä oikeasti olen – olen ennakkoluuloinen, vaikka en ole koskaan edes lukenut yhtäkään lajin kirjaa, ja sepäs vasta häpeällistä onkin.)

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Vega, joka asuu Kirahvisaarella isänsä kanssa. Vegalla ei ole kirjan alussa oikeastaan ihmisystäviä, mutta sitäkin enemmän erilaisia enemmän ja vähemmän mielikuvituksellisia eläinystäviä, joita hänen isänsä ei kuitenkaan näe. Kirja kuvaa Vegan ja isän suhdetta kiinnostavasti: siinä on hankalaa etäisyyttä, väärinymmärrystä ja isän puolelta huolta siitä, ettei Vega eläimineen täytä jotain "normaaliuden" konseptia – mutta silti läpi kirjan on ilmeistä, että molemmat välittävät toisistaan valtavasti. Kun isä tuo kotiin uuden jääkuningatarta muistuttavan naisystävänsä, Vegan maailma nyrjähtää sijoiltaan. Hän lähtee erinäisten tapahtumien seurauksena etsimään kadonnutta äitiään, josta isä, tai edes Vegan taianomaisen fantasia-maailman jakava isoisä ei halua puhua. Kirjan tarina kiertyy Vegan äidin mysteerin ympärille, mutta ehkä tärkeämmäksi nousevat ystävät, joita Vega saa matkan varrella. 

Rakastin kirjan omaperäistä kerronnan tapaa: en ole koskaan lukenut mitään ihan tällaista. Maaginen realismi kuvaa tyyliä varmasti parhaiten – kirja kuvaa asioita usein metaforin, mutta menee niissä paljon pidemmälle kuin tavallisesti on tapana. Metaforat ovat tarinan kerronnassa selittämättömällä tavalla tosia ja konkreettisia: isän uutta naisystävää ei kuvata vain "kylmäksi" henkilöksi, vaan hän kirjaimellisesti jäädyttää kaiken ympäriltään. Vegan isällä taas on jatkuvasti harmaita pilviä päänsä päällä, ja niiden muuttuvat säätilat heijastelevat hänen mielialojaan: usein hänen "harjakattokulmakarvansa" toimivat kuin ränneinä pilvistä satavalle vedelle. Vegan ja isoisän näkemät erilaiset surrealistiset eläimet ovat myös oikeasti olemassa, samaan aikaan sekä täysin luonnollisena, että selittämättömänä osana maailmaa. Lapsena olisin ollut aivan innoissani näistä otuksista, (ja olin oikeasti vieläkin): riemunkärhämistä, niikasteista ja kärsämöhjösistä, vain muutamia mainitakseni. Kerron ehkä tulevassa Lapsuuteni kirjat -postaus-sarjassa lisää, mutta lapsena tein kokonaisen luonto-oppaan keksimistäni mielikuvituseläimistä, ja tämä muistutti minua paljon siitä. 

Mietin pitkään, miten minun pitäisi pakkomielteisen analyyttisena lukijana suhtautua kirjan näkymättömiin eläinhahmoihin ja oikeaksi muuttuviin kielikuviin. Oli kiinnostavaa pohtia, miksi aikuis-lukijana niin mielellään lähtee tulkitsemaan niitä puhtaasti Vegan rikkaan mielikuvituksen tuotteina, jonain "reaalimaailmassa" epätodellisena. Silloin kuitenkin asettuu Vegan isän positioon, jossa sulkee maailman ihmeellisyyden sinnikkästi pois jäämällä kiinni vain kaikkeen helposti lokeroitavaan ja hallittavissa olevaan. Ja vaikka tekisi tulkinnan mielikuvituksen osuudesta tarinassa, voi kysyä, miksi Vegan kokemus maailmasta olisi yhtään vähemmän todellinen kuin hänen isänsä? (Kirjan loppu antaa yli-analysoivalle lukijalle kättä pidempää, ja selittää eläinhahmoihin liittyvän logiikan – olisin melkein toivonut, että asia olisi jätetty kokonaan lukijan tulkittavaksi). 

Pidin kirjassa erityisesti sen alkupuolesta, joka kuvaa Vegan tavallista elämää ennen suureellisempaa etsintä-juonta. Loppua kohden, tarinan lisätessä kierroksia, se alkaa tuntua aika geneeriseltä lastenkirjojen seikkailu-juonelta, ja huomasin mielenkiintoni hieman hiipuvan. Minulle pienempi mittakaava ja tavallisempi, puhtaasti arkisiin ihmissuhteisiin ja niiden haasteisiin keskittyvä tarina olisi riittänyt loistavasti. Ajattelen myös, että pienimuotoisempi tarina olisi ehkä sopinut paremmin kerronnan mielikuvituksellisuuteen: nyt esimerkiksi fantasiasirkus-ympäristö yhdistettynä kerronnan villiin tyyliin tuntui paikoin turhankin yltäkylläiseltä. Toisaalta, en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään, joten mikäpä minä olen sanomaan. Goodreadsiin kirjoittamassani arviossa keskustelen vähän lisää kirjasta spoilereiden kera, sen voi käydä lukemassa tästä. 

★★★★

Kirjan kuvitus on upeaa ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Tykkäsin erityisesti tummasävyisestä, paikoin jopa vähän synkästä tyylistä.   

Hävettikö?

Pakko myöntää, että nyt ei hävettänyt, ja mietin kovasti, mistä se johtuu. Pitääkö minun jo viikon jälkeen uudelleenbrändätä blogini, onko Häpeäjä taltutettu? Ei sentään. 

Päädyin siihen, että olen kirjan aiotusta yleisöstä niin kaukana, että voin lukea sitä tietyn etäisyyden päästä, ikään kuin kiinnostuneena kirjallisuuden harrastajana. Tai ehkä enemminkin kuvittelen muiden ajattelevan, että luen lastenkirjoja etäisenä tutkijana, joka on kaikessa persoonattomuudessaan varsin turvallinen rooli krooniselle häpeäjälle. Tämän kirjan kohdalla palkinnot ja palkinto-ehdokkuudet eivät ainakaan vähennä kyseistä vaikutelmaa. "Kiinnostuneen kirjallisuuden harrastajan" idea on kuin viitta, jonka pukeminen tavallaan suojelee sitä puolta minusta, joka suhtautuu kirjoihin ja tarinoihin mitä suurimmalla henkilökohtaisuudella. Vaikka tavoitteeni on vetää tuo viitta aikanaan silppurin läpi ja polttaa palaset, ehkä välillä on hyvä myöntää Häpeäjällekin pieni hengähdystauko tällaisten kirjojen parissa.