Tulikaste esseistiikkaan, osa 3: Kuolevia eläimiä Orwellin ja Woolfin tapaan
 |
| Tuntuu väärältä laittaa samaan kuvaan kaksi kirjaa, joista yksi on niin esteettinen ja toisen kansi taas on rumimpia, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Kirjaston kappale Orwellista on vielä sillä tavalla kupruilla, että on kuin kirjalla olisi jokin rokko-tauti. |
Loputtomalta tuntuva kahlaukseni esseiden suossa jatkuu – ja olemme vasta sarjan kolmannessa osassa! Tällä kertaa löyhänä teemana voinee pitää mieltä ylentävästi enemmän ja vähemmän traagisesti kuolevia eläimiä, kun luin valikoiman esseitä George Orwellin Kun ammuin norsun ja muita esseitä -kokoelmasta ja Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksesta. Olen lukenut aiemmin molemmilta kirjailijoilta yhden teoksen: Orwellilta Vuonna 1984 ja Woolfilta Oman huoneen. Näiden lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistan, että joiltain osin pidin Orwellin teosta ihan kiinnostavana ja monilta osin vihasin sitä intohimoisesti, ja Woolfin kohdalla taas pääosin tykkäsin kirjasta, mutta muistan, että siinä oli osuvien huomioiden lisäksi myös paljon turhalta jaarittelulta tuntuvaa täytettä. Näistä ei-kovin-toiveikkaista lähtökohdista käsin lähdin siis kahlaamaan läpi määrättyjä esseitä.
Tässä kohtaa teidän on hyvä tietää minusta lukijana yksi oleellinen piirre: inhoan eläimiin kohdistuvan väkivallan käyttämistä jonkinlaisena shokeeraavana tehokeinona ja välineenä tarkastella ihmisen psyykeä, eläimen subjektiivisesta olemisesta piittaamatta. Niinpä jo tämän kokoelman nimi tuntuu minusta luotaantyöntävältä – ja koska onni ei selvästi ole puolellani, totta kai minun piti lukea muiden muassa juuri tämä norsulle kohtalokas nimi-essee.
Mistä on kyse?
Kokoelmasta lukemissani esseissä Orwell mm. paasaa hyvin stereotyyppisen esseen tyyliin aikansa kirjallisuuden tilasta ja kirjailijoista, pohtii täydellisen pubin olemusta ja ruotii kokemuksiaan brittiläisen imperiumin virkamiehenä Burmassa.
Mitä jäi mieleen?
No se kuoleva norsu. Yritin kaikin tavoin antaa Orwellille mahdollisuuden: ehkä hän ei käytäkään graafisella väkivallalla mässäilyä halpana tehokeinona; ehkä norsu olisi esseessä jotain muutakin kuin väline velloa valkoisen imperialistin tuntemuksissa? Mutta ei, Orwell teki juuri kaiken sen, mitä pelkäsinkin, ja sain lukea sivun verran siitä, miten veri lentää ja norsu kuolee hitaasti kituen. Kiitos vaan tästä.
Tämän henkilökohtaisen kaunan lisäksi Orwellin novelleista jää tunkkainen tunne myös suhteessa imperialismiin. Potentiaalia kiinnostavalle, siirtomaa-historiaa kriittisesti tarkastelevalle näkökulmalle on: Orwell esittää varsin suoraan, että aika siirtomaa-virkamiehenä sai hänet näkemään imperiumin ongelmat ja vastustamaan imperialismia. Se ei kuitenkaan estä häntä kuvaamasta burmalaisia ihmisiä yhtenä, kasvottomana massana, jonka läsnäolo esseissä on lähinnä osa taustaa, jota vasten peilataan valkoisen imperialistin ajatuksia ja tunteita. Orwellin kohdalla pätee sama ilmiö kuin aiemmin käsittelemäni Olavi Paavolaisen kohdalla: hän on täysin kykenemätön hahmottamaan (saati purkamaan) oman näkökulmansa sisäistettyä imperialismia ja rasismia.
Orwellia lukiessa mieleni perukoilla tökki myös pieni sinnikäs harmistus: tuntuu, että suurmieheksi julistettu Orwell voi kirjoittaa melkein mitä tahansa, ja sitä pidetään jotenkin perustavanlaatuisena ja tärkeänä. Esimerkiksi essee The Moon Under Water on kuin luovan kirjoittamisen kurssilla tehty nopea kirjoitusharjoitus, ja siitä voi löytää mm. seuraavan, kuolemattoman viisauden: "Posliinituopit menivät muodista kolmisenkymmentä vuotta sitten, koska useimmat ihmiset haluavat nähdä juomansa, mutta oma mielipiteeni on, että olut maistuu posliinista parhaalta."
Kannattaako lukea?
Koska luin kokoelmasta vain osan, olen tietysti jäävi antamaan asiasta mielipidettä, mutta eipä se ole minua ennenkään estänyt. Omasta kokemuksestani käsin sanoisin, että maailmassa on niin paljon parempaakin luettavaa, että tämän voi hyvin jättää väliin. Kuitenkin, jos Orwellin tekstit kiinnostavat jostain syystä, suosittelisin lukemaan tästä esseitä hyvin valikoidusti: esimerkiksi essee Valaan vatsassa on lähinnä sisäpiirimäistä viittailua Orwellin aikalaiskirjailijoihin ja asiaan perehtymättömälle nyky-lukijalle (= minä!) kamalan pitkäpiimäistä luettavaa. Kokoelmassa on kuitenkin myös proosallisempia, novellia muistuttavia esseitä, jotka voivat olla ihan kiinnostavia, jos Orwellista sattuu ylipäätään tykkäämään. Suosittelisin kuitenkin valitsemaan jonkun esseen, jossa ei ole merkittävässä sivuroolissa eläinten kiduttamista.
★ , 5
Virginia Woolf – Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Kaikista tähän mennessä lukemistani esseistä suhtauduin toiveikkaimmin näihin Woolfin esseisiin. Kuten sanottu, pidin Omasta huoneesta, ja olen pidemmän aikaa suunnitellut useamman Woolfin romaanin lukemista (eniten kiinnostaa Majakka ja Orlando; jos joku on lukenut enemmän Woolfia, suosittelisitteko näitä vai jotain muuta?) Ehkä joku sellainen vaikeuden ja raskauden oletus on kuitenkin tähän mennessä jättänyt nämä suunnitelmat toteutumattomiksi, kun usein opintojen ohella haluan lukea omaksi huviksi jotain kevyempää. Tästä kokoelmasta lukemani esseet eivät varsinaisesti herättäneet palavaa halua tarttua Woolfin muuhun tuotantoon, mutta pienenä voittona voinee pitää sitäkin, etten halua tämän lukukokemuksen jälkeen poistaa Woolfia kaikista tulevista lukusuunnitelmistani.
Mistä on kyse?
Luin kokoelmasta useamman kirjoittamista ja kirjallisuutta käsittelevän esseen (koska ilmeisesti essee-kokoelma ilman näitä teemoja on puhdas mahdottomuus), mutta lisäksi useamman, hieman novellimaisen esseen mm. hammaslääkärissä käymisestä, pienen yöperhosen kuolemasta, sairastamisen kokemuksesta ja kuvitellusta lentokone-lennosta Lontoon yläpuolella.
Mitä jäi mieleen?
Siinä missä Orwellin kokoelman eläimelle kohtalokas nimi-essee oli minusta hirveä, Woolfin kohdalla essee Kiitäjän kuolema oli suosikkini – siitä huolimatta, että sekin kuvaa hitaasti ja yksityiskohtaisesti eläimen kuolemaa. Kuitenkin Woolf näkee pienessä kiitäjässä ja sen olemisessa merkityksellisyyttä ja arvoa, mikä tuntuu kauniilta: "Kun sitä katseli, tuntui kuin hyvin ohut mutta puhdas säie maailman valtaisaa voimaa olisi ujutettu sen hentoon ja pikkuruiseen ruumiseen. Joka kerta kun se lennähti ikkunan poikki, saatoin kuvitella näkemäni rihman elinvoimaista valoa. Se oli kuin sulaa elämää." (s. 374) Vaikka Woolfkin käyttää kiitäjäänsä kuoleman tutkimiseen ihmisen kannalta, kiitäjä ei ole vain välikappale tälle tutkimukselle, vaan osoitus siitä, miten elämässä pyristelyn yhtäaikainen ihmeellisyys ja säälittävyys koskee meitä kaikkia. Jollain tapaa tämä oli parantava lukukokemus Orwellin aiheuttaman pahoinvoinnin ja raivon jälkeen.
Muista esseistä jäi mieleen Sairastamisesta-esseen anekdootti siitä, että Shakespearea kannattaa lukea sairaana. Woolfin mukaan sopiva aivosumu auttaa jättämään huomiotta sen, että Shakespearesta on sanottu jo kaikki, ja näin näytelmistä voi nauttia enemmän. Ehkä pitää kokeilla tätä seuraavan kerran, kun on sopivasti flunssassa.
Pakko vielä mainita itseäni kovasti huvittanut kohta esseessä Moderni essee, jossa Woolf kuvaa, että essee on kirjallisuudenlajeista se, joka "vähiten vaatii käyttämään hankalia sanoja. Sitä hallitsee yksinkertaisesti periaate, että sen tulisi tuottaa nautintoa..." (s. 90). Jos tämä todella on esseen suurin periaate, kaikki tähän asti lukemani esseistiikka on epäonnistunut enemmän ja vähemmän surkeasti (tai sitten olen vain huono lukija, kuten Woolf myöhemmin vihjaa.) Ja mitä hankaluuteen tulee, tähänastisen luku-urakan perusteella esseen lajissa korostuu nimenomaan sisäänpäinkääntynyt ja elitismin hajuinen kirjallisuusviittausten viljely ja hankaluuden itsetarkoituksellisuus. Lukijan nautinnon keskeisyydestä en viitsi edes puhua: lähes kaikki lukemani on tuntunut pikemminkin kirjailijan omalta, itsekeskeiseltä kirjoittamisen ja ajatusten pyörittelyn euforialta, kirjoittamiselta kirjoittamisen vuoksi, jonka sivustaseuraajaksi lukija joutuu. Olemmekin selvästi lukeneet Woolfin kanssa eri esseitä, tai sitten olen yksinkertaisesti laiska moderni lukija, joka ei vain älyllisesti pärjää esseiden oletetulle loistokkuudelle.
Kannattaako lukea?
Muutamia esseitä valikoiden ja hitaasti lukien, toki. Itse en näe, että koskaan lukisin tätä (hyvin paksua) teosta kokonaan – vaikka Woolfin kieli ja ajattelu on monesti nautittavaa, se rönsyilee myös usein raskaaksi ja menettää kärkensä. Luulen, että lukemisen hitaus ja valikoivuus auttaisi välttämään tekstien pahimman puuroutumisen. Woolf varmasti pyörii haudassaan tämän mielipiteen takia ja osoittaa syyttävän sormen tekstin sijasta minuun, huonoon lukijaan: Modernissa esseessä hän kirjoittaakin, että jos essee ei tempaa lukijaa mukaansa, syy saattaa olla lukijassa, jonka aistit "tottumukset ja laiskuus" ovat heikentäneet (s. 91). Auts.
★★★
Tulikaste esseistiikkaan -sarjan aiemmat osat:
Osa 1: Misogyniaa ja "logillisia abstraktsioneja" – Montaigne, Baudelaire ja Kilpi
Osa 2: Inkoja, fasismia ja natseja – Paavolaisen Risti ja hakaristi
Kommentit
Lähetä kommentti