Tulikaste esseistiikkaan, osa 0: Mihin olemme ryhtymässä

Pientä esimakua essee-pinoni alkupuolesta...

Tervetuloa ensimmäisen varsinaisen postaukseni pariin, joka ei selittele olemassaoloaan. Se on samalla ensimmäisen erikoispostaus-sarjani johdanto-osa. Jännittävää! Virittäydytäänpä asianmukaisen juhlalliseen tunnelmaan...

Kuvitelkaa tähän kohtaan vanha teatterisali. Sellainen, jonka penkit ovat mukavat mutta rispaantuneet, ja jonka näyttämöä ympäröivien koristeleikkausten kultamaali hilseilee hiljalleen pois. Ilma on raskas leijailevasta pölystä ja näyttämön paksut samettiverhot ovat visusti kiinni. On hiljaista. Teatterin ainoa esiintyjä pakeni yleisön katseiden pelossa vuosia sitten, ja näyttämö on siitä pitäen pysynyt elottomana, tyhjillään. 

Nyt kuitenkin jokin on muuttumassa. Teatterisalissa on odottava tunnelma, josta on vastuussa yleisön ainoa jäsen, Häpeäjän äiti – ja kenties jopa sinä, rakas Lukijani (sillä oletuksella, että et ole Häpeäjän äiti). Esiripun takaa kuuluu askeleita, jotka vuoron perään tuntuvat lähestyvän näyttämön reunaa, ja sitten taas perääntyvän nopeasti. Joku aivastaa, karaisee kurkkuaan. Pian teatterin unisen hiljaisuuden lävistää sellainen narina, joka syntyy, kun pitkään solmussa ollutta, paksua köyttä avataan. Esirippu alkaa hitaasti nousta, ja verhojen takaa paljastuu...

Häpeäjä, kädessään pitkä lista. Listaan on kirjoitettu tusinan verran esseiden ja esseekokoelmien nimiä. Yleisö on ymmällään – heille luvattiin jännittäviä seikkailukertomuksia, ihmeellisiä fantasiamaailmoja, pakahduttavia tunteita. Mutta tässä nyt on Häpeäjä, mukanaan lista koulukirjoja. Koulukirjoja! Mutta ennen kuin päätätte (tai päätät, hei vaan äiti) lähteä pettyneinä takaisin kotiin ja vaivuttaa teatterin jälleen hiljaiseen uneensa, antakaa minun selittää. 

Mistä on kyse? 

Osallistun tänä keväänä opinnoissani esseen lajia käsittelevälle kurssille. En tiedä esseistiikasta juuri mitään: olen satunnaisesti lukenut jonkun Helsingin sanomien lauantai-esseen, jos aihe on ollut kiinnostava, mutta en ole koskaan lukenut yhtäkään varsinaista esseekokoelmaa. (Tämä on ihan pieni vale, luin pari vuotta sitten Montaignen Esseet, osa I -teoksen kirjallisuushistorian tenttiin, mutta sitä ei nyt lasketa.) Esseistiikka on aina tuntunut minusta hankalalta ja etäiseltä, olen mieltänyt siihen elitistisyyden sivumakuja. Vierastan fiktiossakin lyhyttä muotoa – en usein viitsi kiinnostua novelleista, kun ne kuitenkin loppuvat liian nopeasti, ja ei-fiktiivistä kirjallisuutta luen hyvin vähän. Esseen lajissa yhdistyy nämä molemmat minulle hankalat ja vieraat piirteet: lyhyt muoto ja ei-fiktiivinen luonne. Hirvittää. 

Nyt heittäydyn kuitenkin ennakkoluuloineni kylmään veteen lukemalla lävitse kurssin pitkänpuoleisen kirjalistan kevään kuluessa. En tiedä mitä odottaa, ja aion näistä vaatimattomista lähtökohdista dokumentoida lukuprosessiani tänne. Vihaanko ihan kaikkea lukemaani, ymmärränkö mistään mitään? Voisinko tehdä lukijana uuden aluevaltauksen kirjallisuuden aavoilla tasangoilla ja löytää esseistä itselleni uuden lempilajin, vai uppoanko kirjalistoineni esseismin hetteikköön? Haluanko enää koskaan lukea yhtäkään esseetä? Kevään päätteeksi tiedämme. 

Tästä alkaa Tulikaste esseistiikkaan, suuri ja eeppinen (tämä on mainos, kuvattua tulosta ei voida luvata) matka esseee-listani taltuttamiseksi. Ja kuka tietää, ehkä löydämme helmiä matkalla.