Kirjahäpeäni lyhyt historia

Hävettää. Aloitan kirjoitusprojektini geneerisimmällä mahdollisella tavalla reflektoimalla sitä, miksi haluan kirjoittaa tätä blogia. Hävettää, ja siksi jatkan. Tämä on kirjahäpeäni lyhyt historia. 

Lapsena rakastin lukemista. Muistan, miten ensimmäisellä luokalla sai täyttää värikkään lappusen aina, kun oli lukenut kokonaisen kirjan, ja liimata sen luokan seiniä kiertävään jonoon. Vuoden lopussa oma jononi oli pisin, ja tunsin siitä suunnatonta ylpeyttä. Lukemisessa oli taikaa – sain siitä itse paljon iloa, mutta se tarjosi myös väylän muiden ihmisten arvostuksen saamiselle. Herkistyin kirjallisuuden harrastamiseen liittyville status-diskursseille melkein heti lukemaan opittuani, tajuamatta sitä itse vielä vuosikausiin. 

Pitkään lukemieni kirjojen lukumäärä olikin se, mistä tunsin suurinta ylpeyttä. Oli ihanaa, kun tutut aikuiset ihmettelivät lukunopeuttani, tai ihastelivat sitä, miten vajosin lukemiseeni sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Muiden tunnustama hyvän lukijan -identiteetti tuntui sankarin viitalta, parhaalta tunnustukselta, jonka kahdeksanvuotias voi saada. Kun vähän vanhempana, ala-asteen puolivälissä löysin kunnolla fantasia-kirjallisuuden, lukemiseni lähti uuteen lentoon. Pitkään luin lähes pelkästään Harry Pottereita: kun pääsin sarjan loppuun, aloitin alusta. Artemis Fowlit ja Percy Jacksonit kuuluivat myös suosikkeihini, ja rakastin pinota pitkiä, vaikuttavan näköisiä kirjasarjoja hyllyyni. 

Ensimmäinen voimakas kirjahäpeäni kokemus liittyy juuri Artemis Fowliin. Oli ala-asteen loppupuoli. Olin kipeä, joten jäin liikuntatunnilla lukemaan liikuntasalin penkeille. Siinä, liian kapealla, kovalla penkillä istuen, katsoin kirjan kantta – ja siinä hetkessä kannen metallinhohtoinen pyörremyrsky ja sen keskeltä irvistävä ruma sarvipäinen, kiiluvasilmäinen hirviö tunkeutuivat epävarmaan, ahdistuneeseen ja lievästi flunssaiseen yksitoistavuotiaan mieleeni, ja näin kirjan aivan uudella tavalla. Häpesin. Miten saatoin lukea mitään näin lapsellisen näköistä? Uuden oivallukseni seurauksena piilottelin kirjan kantta lopputunnin jalkojani vasten, varoen visusti näyttämästä sitä kellekkään (taito, jonka olen myöhemmin kirjahäpeäjän ominaisuudessa kehittänyt huippuunsa). Niille Artemis Fowl -faneille, jotka eivät kantta jo tunnistaneet, kyseessä oli Artemis Fowl ja kadonnut siirtokunta, ja se olikin viimeinen kirja sarjasta, jonka luin. Olin antanut häpeälleni ensimmäisen myönnytyksen. 

Tämän episodin jälkeen päädyin laastaroimaan kolhiintunutta lukija-statustani lukemalla suurieleisesti Taru sormusten herrasta -trilogian. Olin kuudennella luokalla, ja raahasin joka päivä kouluun valtavan, yli tuhatsivuisen, kovakantisen kopioni vain voidakseni välitunnilla paukauttaa kirjan kovaan ääneen pulpetilleni ja nauttia muiden silmien pyörittelystä ja ihmettelystä. "Lukija-hikke" oli minulle arvonimi. Aloin ymmärtää, että kirjan paksuus ja sen lukemisen herättämä kunnioitus korreloivat usein keskenään. Kun vielä aloin lukea aikuisten kirjoja (kirjastossa koin valtavaa ylpeyttä, kun marssin nuorten hyllyltä "aikuisten osaston" maailmaan), tunsin ratkaisseeni koodin maksimaalisen lukija-statuksen saavuttamiseksi. 

Ylä-asteella kirjahäpeäni saavutti toisen kulminaatiopisteensä. Silloin Twilight-kirjat olivat suuressa suosiossa, ja monet koulukavereistani lukivat niitä. Mutta koska minä olin erilainen, en voinut lukea Twilightia. Ainakaan julkisesti. Niinpä luikin koulun jälkeen salaa kirjastoon. Skannatessani näyttäviä puna-mustia kirjoja olin tuntevinani kirjastonhoitajien paheksuvat katseet niskassani. Luin kirjat maanisesti, ne olivat minulle kuin ensimmäisen kirjan kannessa oleva omena – todellinen kielletty hedelmä. Koulussa minun piti keskittyä, etten vahingossakaan tullut osoittaneeksi, että tiedän mistä puhutaan, kun muut kävivät debattia siitä, ollako Team Edward vai Team Jacob (melko hiljattain kirjat uudelleen lukeneena tunnustan olevani pikemminkin Team Alice). 

Twilight-salailun jälkeen luin vielä muutamia satunnaisia "häpellisiä" kirjoja salaa, mutta lukioon mennessä olin jo ruoskinut itseni kuriin ja nuhteeseen: vastedes lukisin vain vakavasti otettavaa ja taiteellista korkeakirjallisuutta, joka mieluiten löytyy BBC:n 100 klassikkoa -listalta tai on vähintäänkin voittanut jonkun kirjallisuuspalkinnon. Tämän päätöksen seurauksena luin vähemmän kuin koskaan. Nautin kyllä yhä monesta kirjasta, mutta lukemistani määritteli tietynlaisen imagon rakentaminen ja muiden hyväksynnän hakeminen. Monella tavalla lukemisestani oli kadonnut ilo. 

Näistä lähtökohdista lähdin opiskelemaan kirjallisuustiedettä yliopistoon. Siellä voisin kiillottaa kulturellin ja sivistyneen lukijan imagon huippuunsa, ja lyödä klassikolla päähän kaikkia, jotka kyseenalaistavat uskottavuuttani lukijana. Kävikin päinvastoin – kun opintojen lukemistojen kautta sain täytettyä "uskottavan lukijan" kunnianhimoani, aloin vapaa-ajalla kaivata kirjoja, jotka palauttaisivat elämääni lukemisen riemun. Halusin takaisin sen tunteen, joka oli kun lapsena ei voinut koko viikonloppuun poistua huoneesta, koska kirja oli niin jännittävä, tai kun kirjan loputtua suri aktiivisesti sitä, että ei voinut enää vaeltaa kirjan maailmassa tai viettää aikaa sen hahmojen kanssa. 

Nyt olen parin vuoden ajan yrittänyt aktiivisesti purkaa omaa kirjahäpeääni ja lukea sitä, mitä oikeasti haluan. Haluan antaa teini-ikäiselle itselleni lahjan ja lukea kaikki ne kirjat, joihin en häpeän takia koskaan tarttunut. Haluan puhkua tänne kaikki ne ajatukset opintoihin lukemistani kirjoista, joita en kehtaa professoreille (vielä) jakaa. Haluan lukea lastenkirjallisuutta, kuvakirjoja, sarjakuvia, YA-kirjallisuutta, chick littiä, dekkareita, tietokirjoja, mangaa – ja myös klassikoita ja sitä niin sanottua "korkeakirjallisuutta", mitä ikinä se onkaan. 

Ja nyt vihdoin pääsemme takaisin alkuun, tähän projektiini. Olen pystynyt murtamaan kirjahäpeän lukkoja yksityisesti omassa mielessäni, mutta nyt haluaisin yrittää viedä sen askelta pidemmälle. Minussa on versonnut ajatus kirjallisuus-mietteiden jakamisesta monta vuotta, mutta se on aina pysähtynyt siihen itseensä, häpeään. Lukemisen yhteisöllisyys onkin jotain, mikä yksinäisestä, häpeän värittämästä ja osittain salatusta lukija-elämästäni on pitkälti puuttunut. Nyt haluaisin tallettaa ja reflektoida lukukokemuksiani, ja ehkä jopa avata jonkinlaista dialogia muiden lukijoiden kanssa. 

Kirjablogin kirjoittaminen on kuitenkin tuntunut hirveän nololta idealta. Ajatuskin on hävettänyt. Mutta häpeästä voi päästä eroon vain menemällä sitä kohti – lukemalla näyttävästi sitä Artemis Fowlia liikunnan tunnilla; julistamalla Twilight-shippauksensa kahvipöydässä; myöntämällä, ettei ihan tajunnut, mikä symboliikka oli niiden kaikkien kuolleiden koirien takana J. M. Coatzeen Häpeäpaalussa. Joten siksi olen nyt tässä, täysin epäpätevänä bloggauksen keltanokkana, kohtaamassa ja jakamassa häpeääni kirjoista, kirjoittamisesta ja, jos nyt juhlallisuuksiin mennään, ehkä vähän elämästäkin.