Häpeäjän lukunurkka

Tällä kertaa kansikuvan klassinen esseisti-ukkeli on lähtenyt kalastamaan. :) Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta Into 2015 alunperin julkaissut WSOY (1971) 210 sivua Pentti Linkola on tyyppi, josta monella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys ja mielikuva, vaikkei hänen tekstejään olisi lukenutkaan. Omalla kohdallani Linkolan nimi herättää mielikuvia sellaisesta pettuleivän voimalla erätorpassa jurottavasta ukkelista, joka kirjoittelee kynttilänvalossa puhisten vihaisia, eko-fasistisia manifesteja. Lähdinkin lukemaan esseitä oikeastaan aika kiinnostuneena: ajattelin, ettei terrorismista ja tappavista tauti-epidemioista ilakoivan Linkolan lukeminen olisi ainakaan tylsää.  Mistä on kyse? Harmillisesti (tai ehkä onneksi, näkökulmasta riippuen) en päässyt näiden esseiden äärellä pöyristymään Linkolan karseimmista ideoista väestön vähentämiseksi maapallolta. Kävi ilmi, että 1960-luvun Linkola on vielä aika kesy verrattuna myöhempiin ulostuloihinsa; tämä kokoelma on kurs

Näissä essee-kokoelmien kansissa on selvästi trendi: lukijaa kulmiensa alta paheksuvasti tuijottava Kirjailija-Ukkeli. Tässä vaiheessa, noin puolessa välissä suurta tulikastettani, olen lukenut esseitä yhteensä kahdeksalta kirjailijalta. Niiden perusteella voisi tehdä johtopäätöksen, että essee-kokoelma ilman kirjoittamisen ja kirjallisuuden ruotimista on yksinkertaisesti sula mahdottomuus (poikkeus sääntöön on ollut Olavi Paavolaisen  Risti ja hakaristi , mutta se ei olekaan mitenkään tyypillinen essee-kokoelma). Tällä kertaa (osittain) lukemani Milan Kunderan Romaanin taide  ja Paul Austerin Baabelin perilliset edustavat tämän kirjallisuusaiheisen esseistiikan raskasta sarjaa: ne eivät muusta puhukaan! Ei sillä, että siinä olisi jotakin vikaa – se vain sopii niin hyvin stereotyyppiin Suuresta Kirjailijasta pohtimassa syntyjä syviä pimeässä luolassaan, kaivelemassa omaa Kirjailijan Napaansa ja kirjoittamassa Suuria Ajatuksia vaikka siitä, mitä Kundera nimittää romaanin taiteeksi. Onne

  Erityistaitoni lukijana on aloittaa uusia kirjasarjoja, ja sitten jättää ne roikkumaan sillä ajatuksella, että jatkan niitä sitten joskus . Tämä kurja kohtalo uhkaa sarjoja täysin riippumatta siitä, pidinkö sarjan avaus-osasta vai en – voisin tehdä kokonaan oman, hävettävän pitkän postauksen kaikista näistä kesken olevista kirjasarjoista (ehkä teenkin, jos se vaikka motivoisi vapauttamaan joitakin sarjoja tästä välitila-tyhjiöstä...) Mutta koska uskon vakaasti, että ihmisen on hyvä nojata vahvuuksiaan kohti, lisäsin tähän aloitettujen kirjasarjojen listaan reippaan produktiivisesti heti alkuvuodesta taas kaksi uutta fantasia-sarjaa: V. E. Schwabin Shades of Magic  -sarjan ja N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian.  V. E. Schwab – Magian syvempi sävy (Shades of Magic #1) V. E. Schwab on niitä kirjailijoita, joiden nimi jostain syystä tulee useissa yhteyksissä vastaani, mutta joilta en ole lukenut yhtäkään teosta aiemmin. Tälle vuodelle onkin muodostunut jonkinlaiseksi tahattomaks

  Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa käännös: Kreetta Lahtinen Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2018 alkuteos the sun and her flowers (2017) 248 sivua En lue melkein koskaan runoutta: olen elämässäni lukenut ehkä yhdellä kädellä laskettavan määrän runokokoelmia (jälleen yksi kirjallisuuden alue, jolle tehdä löytöretkiä – nämä eivät hetkessä lopu, ja mikäs sen parempaa). Tämäkin kokoelma tuli lukulistalleni aivan puskista, kun se valikoitui luettavaksi pienessä kirjakerhossa, jossa olen mukana. Luin kokoelman jo tammikuun alussa, mutta se herätti niin voimakkaita ja ehkä vähän kontroversaalejakin tunteita, että päädyin nyt vielä parin kuukauden miettimisen jälkeenkin kirjoittelemaan siitä.  Rupi Kauria kuvaillaan kirjan kirjailija-esittelyssä "somerunorenessanssin kansainväliseksi megatähdeksi". Tämän väitteen todenperäisyyttä kenties vahvistaa se, että vaikka en ole eläessäni ollut Instagramissa, tiesin silti, että Kaur on ollut siellä jonkinlainen ilmiö, ja paljolti rakentanut