Tulikaste esseistiikkaan, osa 4: Kirjoituksia kirjoittamisesta – Milan Kundera ja Paul Auster
 |
| Näissä essee-kokoelmien kansissa on selvästi trendi: lukijaa kulmiensa alta paheksuvasti tuijottava Kirjailija-Ukkeli. |
Tässä vaiheessa, noin puolessa välissä suurta tulikastettani, olen lukenut esseitä yhteensä kahdeksalta kirjailijalta. Niiden perusteella voisi tehdä johtopäätöksen, että essee-kokoelma ilman kirjoittamisen ja kirjallisuuden ruotimista on yksinkertaisesti sula mahdottomuus (poikkeus sääntöön on ollut Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi, mutta se ei olekaan mitenkään tyypillinen essee-kokoelma). Tällä kertaa (osittain) lukemani Milan Kunderan Romaanin taide ja Paul Austerin Baabelin perilliset edustavat tämän kirjallisuusaiheisen esseistiikan raskasta sarjaa: ne eivät muusta puhukaan! Ei sillä, että siinä olisi jotakin vikaa – se vain sopii niin hyvin stereotyyppiin Suuresta Kirjailijasta pohtimassa syntyjä syviä pimeässä luolassaan, kaivelemassa omaa Kirjailijan Napaansa ja kirjoittamassa Suuria Ajatuksia vaikka siitä, mitä Kundera nimittää romaanin taiteeksi. Onneksi Kundera ja varsinkin Auster onnistuvat välittämään esseisiinsä muutakin kuin kirjalliseen muotoon paketoitua napanöyhtää.
Milan Kundera – Romaanin taide
Olen lukenut Kunderalta aiemmin Olemisen sietämättömän keveyden, tosin siitä on jo useampi vuosi aikaa. Muistan siitä lähinnä, että inhosin hänen tapaansa kuvata naisia, mutta kirjan lopun kuvaus eräästä koirasta kosketti – ristiriitaiset tunnelmat siis siitä kirjasta, ja samankaltaisilla tunteilla lähdin lukemaan näitä esseitä.
Mistä on kyse?
Luin kokoelmasta esseet Cervantesin hyljeksitty perintö, Kuusikymmentäkolme sanaa ja Jerusalemin puhe: Romaani ja Eurooppa. Kokoelman nimelle uskollisena kaikki näistä käsittelevät yksinomaan kirjallisuutta ja sen tilaa 70–80-luvuilla. Lisäksi Kundera käyttää huomattavan paljon tilaa omien teostensa käännösten varsin suorasukaiseen ryöpyttämiseen.
Mitä jäi mieleen?
Kirjoitan tätä noin viikko sen jälkeen, kun luin esseet, enkä tunnu muistavan oikein mitään. Mikään ei erityisesti raivostuttanut tai hiertänyt, muttei myöskään jäänyt hyvällä tavalla ajatuksiin pyörimään. En tiedä, onko kyse siitä, että olen lukenut lyhyessä ajassa enemmän esseitä kirjallisuudesta kuin pystyn pienessä mielessäni sisäistämään, ja siksi ne kaikki sulavat kiinni toisiinsa, vai olivatko Kunderan esseet vain aika tavanomaisia ja mitäänsanomattomia. Onneksi tein pienet muistiinpanot, niin voin jakaa sieltä muutamia anekdootteja.
Vaikka Kundera esittää ihan kiinnostavia ajatuksia romaanista modernissa maailmassa (hänen teesinsä on, että romaanin henki on epäilyssä ja siinä, ettei yhtä totuutta ole – ja että siksi ajassa, jossa ihmiset haluavat selviä vastauksia, tällaisen romaanin on vaikeaa olla olemassa), eniten mieleeni jäi Kunderan huvittavan intohimoinen viha joukkoviestintää kohtaan. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten hän pärjäilee nykymaailmassa, jos jo 80-luvun mediaympäristö ahdisti. Ehkä hän on vetäytynyt romaaneineen johonkin erämaa-mökkiin välttyäkseen kaikelta modernilta hapatukselta.
Muotonsa puolesta essee Kuusikymmentäkolme sanaa on jännä: se on kirjaimellisesti sanakirja, jossa Kundera kirjoittaa lyhyitä anekdootteja tuotannolleen tärkeistä sanoista ja käsitteistä. Kundera veti pahasti herneen nenäänsä saatuaan selville, miten kelvottomia hänen teostensa eri kieliset käännökset ovat, ja päätyi kirjoittamaan tämän esseen ikään kuin vastalauseena niille. Jäin säälimään tämän teoksen suomentajia: varmasti hirveät paineet kääntää kirjailijan puhinaa siitä, miten huonosti hänen tekstejään on käännetty! Onneksi Kundera ei tiettävästi osaa suomea, ja ehkä kääntäjät (heitä on tosiaan kaksi) ovat saaneet toisiltaan vertaistukea mahdolliseen vihaisen kirjailijan pelkoonsa.
Kannattaako lukea?
Luulen, että tästä saisi eniten irti lukija, joka on lukenut Kunderan muuta tuotantoa (ja pitänyt siitä). Esimerkiksi essee Kuusikymmentäkolme sanaa melkein edellyttää, että on lukenut useamman Kunderan teoksen, ja sellaiselle lukijalle se ehkä voi antaa jotain kiinnostavaa taustatietoa siitä, mitä Kundera teoksistaan itse ajattelee. Muuten näistä esseistä innostuisi kenties jokin pieni ja akateeminen yleisö, joka rakastaa kirjallisuuden olemuksen vatvomista ja sen päivittelemistä, miten modernissa ajassa kukaan ei enää arvosta oikeita romaaneja.
★★ , 5
Paul Auster – Baabelin perilliset
Paul Auster on minulle uusi tuttavuus siinä mielessä, että en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. En siis tiennyt lainkaan, mitä odottaa näiltä esseiltä. Kuitenkin Austerin New York -trilogia on jo useamman vuoden häilynyt lukulistani laitamilla etäisesti kiinnostavana, muttei koskaan priorisoitavana teoksena. Näiden esseiden perusteella aion kyllä (sitten joskus) lukea ainakin trilogian ensimmäisen osan. Tai jos joku Austerinsa lukenut sattuu näkemään tämän ja tietää paremman paikan aloittaa Austerin fiktioon tutustumisen, kertokaa ihmeessä!
Mistä on kyse?
Luin kokoelmasta esseet Nälän taide, New York Baabel, Dadan luita ja Valkoisia tiloja. Näistä kahdessa ensimmäisessä Auster käsittelee kirjoittamista ja kirjoittajuutta pyörittelemällä varsin kiinnostavasti kahta (itselleni täysin tuntematonta) kirjaa, ja Dadan luissa hän pohtii nimen mukaisesti dadaismia ja sen perintöä. Valkoisia tiloja on lajityyppejä vastustava kummajainen: kirjan takakansi luonnehtii sitä esseen ja proosarunon välillä häilyväksi tekstiksi. Se on hyvin tajunnanvirtamainen ja rönsyilevä, mutta parhaimmillaan aika hieno.
Mitä jäi mieleen?
Austerilla on paljon mietteitä kirjailijan suhteesta teoksiinsa, jotka tuntuvat erityisen kiinnostavilta omassa autofiktio-buumin ajassamme. Nälän taiteessa hän kuvaa, että "nälän taide" on taidetta, jossa "taide on erottamaton osa sitä tekevän taiteilijan elämästä. Mikä ei tarkoita taidetta omaelämäkerrallisena mässäilynä, vaan pikemminkin taidetta joka on suora ilmaus itse ilmaisuyrityksestä." (s. 16) Omaan autofiktio-väsymykseeni vetosivat ajatukset siitä, että tekijän kirjoittamisen prosessi voi olla (ja on väistämättä) läsnä teoksessa ilman, että tekijän persoonan pitäisi olla millään lailla teoksen keskiössä. Tämä tuntuu hyvältä vastalauseelta käsityksille siitä, että autofiktio olisi jotenkin "rehellisempää" tai "todempaa" kuin enemmän etäännytetty ja vähemmän näkyvästi kirjailijaan henkilöityvä fiktio.
Austeria selvästi kiehtoo kärsivän tai sairaan kirjailijan konsepti: Nälän taiteessa kuvataan fiktiivistä kirjailija-hahmoa, joka nälkiinnyttää itseään kuoleman partaalle, ja New York Baabelissa Auster keskittyy todelliseen kirjailijaan, Louis Wolfsoniin, ja pohtii, miten hänen skitsofreniansa vaikutti hänen kirjoittamiseensa – ja enemmän vielä siihen, miten hänen kirjojaan luetaan ja tulkitaan. En oikein tiedä, mitä tästä ajatella; molempien esseiden voi katsoa sekä romantisoivan sairautta ja vahvistavan kärsivän taitelijan myyttiä, että toisaalta tarkassa ja nyanssisessa analyysissaan purkavan niitä. En ole yhden lukukerran jälkeen niin viisas, että uskaltaisin sanoa, mille puolelle vaaka lopulta kallistuu.
Kannattaako lukea?
Tämä on ehkä ensimmäinen näistä essee-kokoelmista, jonka ajattelisin olevan monella tavalla kiinnostava ja saavutettava myös muille kaltaisilleni lukijoille, jotka eivät ole lukeneet koko länsimaisen kirjallisuuden ja filosofian kaanonia. Vaikka lukemistani esseistä kaksi rakentuu täysin kirjallisuus-viittausten ympärille, Auster kirjoittaa niin, että lukijan ei tarvitse tuntea käsiteltävää teosta päästäkseen kiinni esseen ajatuksiin – hän pikemminkin kirjoittaa teoksista niin kiinnostavasti, että ne tekee mieli itsekin lukea. Muutenkin teksti on sujuvaa eikä itsetarkoituksellisen hankalaa (ominaisuus, jota en ennen essee-urakkaani osannut selvästi arvostaa tarpeeksi), jolloin sitä lukee ihan mielellään niissäkin satunnaisissa kohdissa, joissa esseiden sisältö menee tavalla tai toisella turhan kryptiseksi.
★★★ , 5
Tulikaste esseistiikkaan -sarjan aiemmat osat:
Osa 0: Mihin olemme ryhtymässä
Osa 1: Misogyniaa ja "logillisia abstraktsioneja" – Montaigne, Baudelaire ja Kilpi
Osa 2: Inkoja, fasismia ja natseja – Paavolaisen Risti ja hakaristi
Kommentit
Lähetä kommentti