Tulikaste esseistiikkaan, osa 2: Inkoja, fasismia ja natseja – Paavolaisen Risti ja hakaristi

 

Kirjan kantta ei voi ainakaan syyttää liiasta hienovaraisuudesta

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi

Gummerus 2005 (alun perin julkaistu 1938)

358 sivua

Näin viime yönä unta (ollaan rehellisiä; painajaista), jossa nimeltä mainitsematon professori oli löytänyt blogini ja aloittanut infernaalisen somemyrskyn: miten kehtasin kirjoittaa hienoista klassikoista (Baudelairestakin herranen aika!) niin rumasti ja vailla nyanssien tajua! Olin selvästi lukenut kaikki teokset asenteellisesti, ilman niiden vaatimaa suurta sivistystä, kertakaikkisen väärin – ja kirjoitin vielä ajatuksiani muiden luettavaksi! Hyi minua! 

Heräsin kiemurtelevaan häpeän tunteeseen, ja olin melkein valmis poistamaan blogini, jotta välttäisin väistämättömältä tuntuvan karkotuksen yliopistosta Suurten Klassikoiden rienaamisen takia. En kuitenkaan anna itseni nauttia painajaisen fiktiivisyyteen havahtumisen helpotuksesta liian pitkään, vaan kirjoitan saman tien seuraavan, hävettävän hatarin tiedoin kyhätyn ja epä-akateemisen rienaukseni. Tällä kertaa tekstuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuu Olavi Paavolaisen kirja Risti ja hakaristi. 

Mistä on kyse?

Risti ja hakaristi on vuonna 1938 julkaistu Pako pimeyteen -trilogian kolmas osa. (En tietenkään ole lukenut sarjan aiempia osia, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että kirja toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena.) Teos on monien lajityyppien erikoinen sekamuoto: jos en olisi saanut tätä luettavaksi esseetä käsittelevällä kurssilla, en olisi välttämättä kategorisoinut kirjaa lainkaan esseistiikaksi. Mikään perinteinen essee-kokoelma kirja ei olekaan, vaan eräänlainen poliittisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen analyysin, matkakertomuksen ja kertovan historiankirjoituksen yhdistelmä; suuri yhteiskunnallinen draama. En ole ikinä lukenut mitään tällaista – ehkä eniten tuli mieleen Yuval Noah Hararin tietokirjat, jotka yhdistelevät tietotekstiin tarinallisuutta. 

Teoksen voi jakaa karkeasti kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Paavolainen kertoo matkastaan Etelä-Amerikkaan. Tässä osassa painottuu teoksen historiankirjoituksellinen puoli: Paavolainen kuvaa inkojen yhteiskuntaa ja sen tuhoa eurooppalaisten valloittajien saapuessa merten takaa. Sitten teos siirtyy kuvaamaan 1930-luvun Euroopan yhteiskuntia: Paavolainen käsittelee muun muassa natseja ja kansallissosialismia, Italian fasismia sekä kristinuskon ja kirkon suhdetta molempiin liikkeisiin. Tämä hämmentävä hyppy asiasta toiseen selittyy teoksen lopussa (ainakin jokseenkin, en ole vieläkään ihan vakuuttunut, ettei Paavolainen vain halunnut huvikseen kirjoittaa matkastaan Amerikkaan), kun Paavolainen vertaa inkojen yhteiskuntaa ja sen tuhoa modernin Euroopan muuttuviin valtasuhteisiin – hyvin kumma vertaus, jota en edes yritä selittää tässä auki. En varmasti osaisikaan. 

Mitä jäi mieleen?

Pelkäsin etukäteen, että kirjan teksti olisi hyvin vaikealukuista ja raskasta – raflaavan kannen perusteella odotin jonkinlaista poliittista manifestia. Olikin todella iloinen yllätys, että teksti on sujuvaa ja miellyttävää luettavaa. Se on rytmitetty niin, että analyyttisempia osia tasapainottavat hyvinkin kerronnalliset jaksot ja jopa kaunokirjalliset tuokio-kuvat, ja se teki lukukokemuksesta odottamattomalla tavalla kevyen aiheiden intensiivisyydestä huolimatta. 

Luin inkoista kertovan osan hyvin nopeasti, ja se oli minulle teoksen kiinnostavin osio – joskin myös ristiriitaisin. Paavolainen kuvaa Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kohtaamaa tragediaa musertavasti, eikä kaunistele eurooppalaisten aiheuttamaa verilöylyä ja kolonialistista ryöstöretkeä lainkaan. Kuitenkin samaan aikaan tekstin näkökulma on sisäistetyllä tavalla rasistinen ja kolonialistinen: alkuperäiskansoja kuvataan toiseuttavan linssin kautta, eikä eksotisoinnilta vältytä. Sanavalinnoissaan teos on myös huonolla tavalla aikansa kuva. 

Kannattaako lukea?

Jos poliittinen ilmapiiri Euroopassa ennen toista maailmansotaa kiinnostaa, teos antaa siihen (ainakin itselleni) tuoreen näkökulman: en ole ennen lukenut aiheesta aikalaisen silmin, ilman taaksepäin katsovan historiankirjoituksen jälkiviisautta. Inkoista kertova osio herätti minussa halun etsiä käsiini historiasta kertovia tietokirjoja, eli siinä mielessä teos innostaa aiheidensa pariin. Kuitenkin itse etsisin seuraavaksi jotain modernimpaa, jossa ei lukijana tarvitse jatkuvasti suodattaa pois tekstin kolonialistista huttua. 

★★★

Tässä kirjassa on kuvia! Gummeruksen julkaisema näköispainos alkuperäisestä teoksesta on ihan kirja-esineenäkin hieno. 

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Tulikaste esseistiikkaan -sarjan aiemmat osat:

Osa 0: Mihin olemme ryhtymässä

Osa 1: Misogyniaa ja "logillisia abstraktsioneja" – Montaigne, Baudelaire ja Kilpi