Kirja kuin kummallinen korurasia – Leena Krohnin Tainaron

 

Leena Krohn: Tainaron: Postia toisesta kaupungista

Kuvittanut Inari Krohn

Teos 2006 (alun perin julkaistu 1985)

138 sivua

Leena Krohnin Tainaronin lukeminen on kuin löytäisi kauan sitten kuolleen, etäiseksi jääneen isotädin talon vinokattoiselta ullakolta sellaisen pienen, monivärisin peilimosaiikein koristellun korurasian. Rasian pinnan himmeät, osin läikikkäisiksi tummuneet siruset hohtelevat hennosti, kun kallistelet rasiaa ullakon sameassa valossa. Avaat varovaisesti rasian. Se on vuorattu pehmeällä, pullonvihreällä sametilla, mutta et oikeastaan edes huomaa sen ylellisyyttä. Katseesi on kiinnittynyt korurasiaan koottuihin aarteisiin: kierteiseen simpukankuoreen, josta kuuluu valtameren syvä suhina, kun painat sen korvaasi vasten. Hauraaseen, maitomaisen turkoosiin puolikkaaseen jonkin pienen linnun munasta. Pulleisiin tammenterhoihin, jotka kiiltelevät kuin helmet; käpristyneeseen vanhaan postimerkkiin jostakin kaukaisesta maasta. Pienelle tyynylle aseteltuihin pitsimäisiin kärpäsen siipiin; asumuksensa hylänneen kotilon juovikkaaseen kuoreen. Aikasi katseltuasi suljet rasian hellästi. Sinun tekisi mieli ottaa rasia kotiisi, katsella sitä aina silloin tällöin, ehkä lisätä sinne rannalta löytämäsi sileä kivi tai erityisen kaunis punaruskea käpy. Mutta rasia tuntuu kuuluvan tänne, tähän lahonneen puun makeaan tuoksuun, leijailevien pölyhiukkas-tähtien hiljaiseen valtakuntaan. Jätät rasian seuraavan harhailijan löydettäväksi. 

Tainaron oli ensimmäinen kirja, jonka luin tänä vuonna. Ja millainen kirja se olikaan. Tuntuu vaikealta sanoittaa sen hiljaista viisautta, lempeää huumoria, tiettyä ilkikurisuuttakin. Mutta yritän silti. 

Kirja koostuu nimettömän, Tainaronin kaupungissa vierailevan henkilön kirjeistä, joita hän lähettää yhden vuoden aikana niin ikään nimettömälle vastaanottajalle – ystävälle, ehkä rakastetulle, lukijan tulkinnan mukaan. Hän ei koskaan saa vastauksia kirjeisiinsä, ja kirjeiden kokoelma onkin kuvaus paitsi Tainaronin erikoisista, hyönteismäisistä asukkaista, myös hienovaraisemmin ja rivien välissä siitä, miten kirjoittaja pikkuhiljaa päästää irti siitä henkilöstä, jolle kirjoittaa. 

Kirjeissä Tainaronin kaupungin ja sen asukkaiden salaperäisyys näyttäytyy välillä ihmeellisenä, välillä pelottavana ja hieman uhkaavanakin – kaiken taustalla kuitenkin on ajatus siitä, että tuntemattomuus on se, mikä pelottaa. Teos ohjaakin katsomaan tarkkaan ja lempeästi, ilman ennakkoluuloja ensi alkuun groteskeiltakin tuntuvia asioita. Se kutsuu lukijaa ymmärtämään; tunnistamaan sen, että oma oleminen ja käsitys todellisuudesta on vain pieni hitunen olemisen mahdollisuuksien meressä. Tainaronin temaattisessa keskiössä ovat ajatukset metamorfooseista ja siitä, miten emme voi määrittää jonkun kokemusta ulkoapäin: se, mitä kuvittelemme toisen olevan, on vain kuori tämän sisäisen maailman avaruudesta. Tainaron onkin kiinnostavaa tulkittavaa niin queerin kuin posthumaanin, ei-ihmiskeskeisen linssin läpi. 

Tainaron on kirja, jota kannattaa lukea hitaasti. Sen lauseisiin tekee monesti mieli pysähtyä, uppoutua niiden laajeneviin merkityksiin. Lukiessani olin jatkuvasti kirjoittamassa ylös sitaatteja ja pieniä palasia, ja usein jäin lukemaan jotakin erityisen hienoa kohtaa moneen kertaan. Liitän tähän yhden monista lempikohdistani – kontekstista irroitettuna se on vain tynkä merkityksestään teoksessa, mutta ajattelen, että ilman sitä tämä kirjoitus jäisi vajaaksi. 

"Sillä olihan nyt selvää, että vaikka olisin elänyt hänen rinnallaan alusta loppuun, en ainoastaan yhden elämän vaan kaksi tai kolme, en vielä sittenkään olisi oppinut tuntemaan häntä. Hänen ääriviivansa, jotka itse kerran olin piirtänyt hänen ympärilleen, jotta voisin näyttää ja nimetä hänet, olivat nyt haihtuneet. Ne päästivät vapauteen sen suuren vieraan, joka oli paljon todellisempi Jäärä kuin minun kerran tuntemani henkilö, pieni ja erillinen." (s. 131)

★★★★★

–––––––––––––––––––––––––––––––––

Hävettikö?

Tainaronin lukeminen oli minulle niin merkittävä kokemus, että häpeälle ei oikeastaan jää tilaa. Olen aika varma jo nyt, että se tulee olemaan minulle koko vuoden parhaita kirjoja – jollei jopa yksi kaikkien aikojen suosikkeja. Sen kertominen tekee samalla tavalla paljaaksi kuin hiljattain tekemäni viime vuoden lempikirjojen listaaminen, mutta samaan aikaan rakastin Tainaronia niin paljon, että haluan hihkua siitä mahdollisimman monelle muullekin, häpeästä viis.