Kirjahäpeäni lyhyt historia
Hävettää. Aloitan kirjoitusprojektini geneerisimmällä mahdollisella tavalla reflektoimalla sitä, miksi haluan kirjoittaa tätä blogia. Hävettää, ja siksi jatkan. Tämä on kirjahäpeäni lyhyt historia. Lapsena rakastin lukemista. Muistan, miten ensimmäisellä luokalla sai täyttää värikkään lappusen aina, kun oli lukenut kokonaisen kirjan, ja liimata sen luokan seiniä kiertävään jonoon. Vuoden lopussa oma jononi oli pisin, ja tunsin siitä suunnatonta ylpeyttä. Lukemisessa oli taikaa – sain siitä itse paljon iloa, mutta se tarjosi myös väylän muiden ihmisten arvostuksen saamiselle. Herkistyin kirjallisuuden harrastamiseen liittyville status-diskursseille melkein heti lukemaan opittuani, tajuamatta sitä itse vielä vuosikausiin. Pitkään lukemieni kirjojen lukumäärä olikin se, mistä tunsin suurinta ylpeyttä. Oli ihanaa, kun tutut aikuiset ihmettelivät lukunopeuttani, tai ihastelivat sitä, miten vajosin lukemiseeni sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Muiden tunnustama hyvän lukijan -iden...