Tulikaste esseistiikkaan, osa 7: Hubaran tunne-esseitä ja suuri Krohn-pettymys
Vihdoin olemme päässeet kevään mittaisen lukukoitoksen päätökseen myös täällä blogin puolella, ja voimme lopettaa tämän suuren ja eeppisen (tai turhauttavan ja laskusuhdanteisen) matkan esseistiikan tulisilla hiilillä. Tänään vuorossa ovat vielä viimeiset savuavat kekäleet, jotka edustavat viimeaikaista suomalaista esseistiikkaa: Koko Hubaran Ruskeat Tytöt ja Leena Krohnin Mitä en koskaan oppinut. Päätämme tämän sarjan tyylille uskollisesti dramaattisen ristiriitaisissa merkeissä: ensimmäinen kokoelmista on minusta aiheellista luettavaa kenelle tahansa, ja toisen kohdalla toivon, etten olisi sitä koskaan lukenutkaan.
Koko Hubara: Ruskeat Tytöt: tunne-esseitä
Ruskeat Tytöt on kirjalistani teoksista ainoa, jonka lukeminen on ollut mielessäni jo ennen essee-kurssia – olikin hyvä viimein saada se (selvästi tarvittu) sysäys todella lukea tämä kokoelma.
Mistä on kyse?
Tuntuu, että on saanut elää viimeiset vuodet aikalailla kivenmurikan alla, jos ei ole yhtään kartalla Koko Hubarasta ja Ruskeat Tytöt -blogista, jonka teksteihin monet tämän kokoelman esseet perustuvat. Hubara on ollut todella näkyvä hahmo ruskean suomalaisuuden ja siihen liittyvien kokemusten tuomisessa laajempaan julkiseen keskusteluun, ja olen yrittänyt seurata näitä diskursseja aika aktiivisesti. Tuntuikin tärkeältä lukea kootusti ja yhdessä paketissa esseitä, jotka ovat olleet osaltaan aloittamassa niin olennaisia keskusteluja.
Mitä jäi mieleen?
Kokoelman ala-otsikko on tunne-esseitä, ja rakastan sitä. Luettuani vinon pinon esseitä, joiden kirjoittajat tuntuvat yrittävän briljeerata suurella lukeneisuudellaan ja vaikuttaa mahdollisimman kulturelleilta, Hubaran kokemukseen ja tunteeseen fokusoivat esseet tuntuivat todella raikkailta ja voimallisilta. Ne tuntuvat osaltaan ravistelevan esseistiikan elitististä ja valkoiselle, akateemiselle maskuliinisuudelle rakentunutta historiaa, joka etenkin tämän kurssin kontekstissa tuntuu todella tarpeelliselta. Valkoisena suomalaisena lukijana en ole kokoelman kohdeyleisöä – se on kirjoitettu Ruskeilta Tytöiltä Ruskeille Tytöille. Kuitenkin nimenomaan siksi esseiden lataama kuvaus siitä, miltä tuntuu elää ruskeassa kehossa suomalaisessa yhteiskunnassa ja tuntea esimerkiksi rakenteellisen rasismin diskurssien vaikutukset itsessään (s. 181) on sitäkin tärkeämpi kuulla ja kuunnella. Ja vaikka tässä korostankin esseiden emotionaalisuuteen ja henkilökohtaisuuteen perustuvaa voimaa, Hubara kirjoittaa aiheistaan myös napakoita, akateemisempia esseitä, joissa pureskelee erilaisia asioita yhteiskuntaan ja identiteetteihin liittyen.
Tässä essee-savotan kontekstissa mieleen jäi myös se, miten ihanaa oli lukea aiheiltaan ja tyyliltään yhtenäinen ja koherentti essee-kokoelma – kirjalistani ensimmäinen (ja kuten kävi ilmi, ainoa) laatuaan itseasiassa.
Kannattaako lukea?
Kyllä kannattaa – ehkä erityisesti, jos ei koe olevansa erityisen ajan tasalla aiheesta käydyistä keskusteluista. Vaikka kokoelma on jo useamman vuoden vanha, Ruskeat Tytöt on hyvin perusteellinen ja helposti lähestyttävä keskustelunavaus, josta on hyvä jatkaa toisenlaisissa intersektoissa elävien kokemusten kuuntelemiseen. Hubaran teksti on myös todella sujuvaa ja miellyttävää lukea ja sitä lukisi mielellään, vaikka aihe ei olisikaan näin kiinnostava ja tärkeä.
★★★★
Tässä se on: tulikasteeni viimeinen essee-kokoelma. Huraa.
Ehkä tämän projektin menestystä symboloi hyvin se, että Mitä en koskaan oppinut oli aivan musertava pettymys. Olin kuullut eräältä Krohnin varhaisempaa tuotantoa rakastavalta ystävältäni varoituksia tästä kokoelmasta, mutta päätin uhmata näitä viisaita neuvoja. Tammikuussa lukemani Tainaron on yhä paras tänä vuonna lukemani kirja, ja tuntui tyhmältä olla lukematta lisää Krohnia, kun sen saattoi tehdä vielä koulun pakollisen lukemiston puitteissa. No, ei olisi kannattanut. Tästä kirjasta jäi kummallisen henkilökohtaisella tavalla loukattu olo ja ennen kaikkea paha mieli.
Mistä on kyse?
Myönnetään, olen dramaattinen. Yli puolet teoksesta on täysin harmittomia esseitä, joissa Krohn käsittelee ihan kivasti esimerkiksi omaa lapsuuttaan tai Tainaronin tavoin eläytyy ei-inhimillisten olentojen elämään. Esseissä on kirkkaita hetkiä, jotka muistuttavat siitä, miten kauniisti ja syvästi Krohn parhaimmillaan voi kirjoittaa ja ajatella. Kuitenkin siinä missä esimerkiksi Tainaronin teksti johdattaa lukijaa tekemään omat tulkintansa tarjoten oivaltamisen iloa ja toisaalta monitulkintaisuuden nautinnollista mysteeriä, näissä esseissä Krohn ei malta olla selittämättä kaikkea lukijalle kädestä pitäen – hän lähinnä päätyy toistamaan asioita, joita on aiemmin toisaalla sanonut paljon paremmin. Monet esseet käsittelevät myös suoraan Krohnin aiempaa fiktiivistä tuotantoa, ja niissä Krohn käytännössä kertoo, miten teoksia pitäisi tulkita ja mitä hän on tarkoittanut sanoa. En liene ainoa lukija, joka vierastaa tällaista – jo julkaistujen teosten jälkikäteen selittäminen ei tunnu koskaan johtavan ainakaan parempiin lukukokemuksiin. Tässäkin tapauksessa Krohn lähinnä omakätisesti pilaa aiempaa tuotantoaan potentiaalisilta lukijoilta.
Mitä jäi mieleen?
Huomasitte ehkä, että kirjoitin Mistä on kyse? -osiossa vain teoksen toisesta puolikkaasta. Se johtuu siitä, että oikeasti teoksesta jäi mieleen sen toinen osio, jossa Krohn käsittelee modernia yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä, ja kantaa suurta huolta esimerkiksi sananvapaudesta. Käytännössä Krohnille tämä tarkoittaa lähinnä trans-ihmisten kimppuun hyökkäämistä, sukupuolen moninaisuuden olemassaolon kyseenalaistamista ja ei-binäärien ihmisten ivallista pilkkaamista jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Tuntuu todella pahalta, että arvostettu ajattelija ja palkittu kirjailija päättää käyttää vaikutusvaltaansa yksinkertaistettujen ja sensaatiohakuisten heittojen levittämiseen jo valmiiksi yhteiskunnallisen ryöpytyksen kohteena olevista, erityisen haavoittuvaisista vähemmistöistä.
Vaikka esseiden vahingollisin kärki osuu trans-yhteisöön, Krohn heittelee kummallisia, ummehtuneita ja heikosti perusteltuja letkautuksia myös esimerkiksi kulttuurisesta omimisesta (hänen olisi kannattanut selvästi lukea Ruskeat Tytöt), turvallisen tilan konseptista ja WTC-iskuista (virallisten tahojen selvitys niistä on kuulemma vain "omanlainen salaliittoteoriansa" (s. 186), ja jos tämä ei todista, että Krohn voisi jäädä eläkkeelle, niin en tiedä mikä sen tekisi). Vaikka Krohnin käsittämätön tarve maalittaa marginalisoituja ryhmiä ei tuntuisikaan henkilökohtaisesti niin pahalta, nämä problemaattiset esseet ovat yksinkertaisesti myös laiskaa, mutu-tuntumaan perustuvaa ajattelua ja huonoa esseistiikkaa. Niitä lukee kuin listoina iltapäivälehtien raflaavimmista otsikoista liittyen erilaisiin vähemmistökysymyksiin.
Krohn kirjoittaa jälkisanoissaan, että "Vaikeinta ajassa on, että se vaihtuu ennen kuin siitä ymmärtää mitään" (s. 234). Sinänsä hyvää itsereflektiota Krohnilta: on ilmeistä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä esimerkiksi ei-binääristä olemisesta mitään. Inhottavinta kuitenkin on se, ettei hänellä tunnu olevan minkäänlaista haluakaan ymmärtää, ja silti katsoo asiakseen kirjoittaa laajalti aiheesta. Kai tämä on sitten sitä sanavapautta.
Kannattaako lukea?
Ei kannata. Menkää ja lukekaa Tainaron tämän sijasta.
★★ , 5 (ilman ensimmäistä puolikasta tähtiä tulisi ehkä juuri ja juuri yksi)
–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––
Kirjojen tiedot:
Hmm. Ehkä sitte jätän Krohnin lukematta. Oon lukenu Tainaronin ja Auringon lapsia ja ne riittänee.
VastaaPoistaJuu tämän kokoelman voi kyllä jättää välistä. :D Itse ajattelin jossain vaiheessa koittaa lukea lisää Krohnin aiempaa tuotantoa (olen kuullut, että ainakin Donna Quijote voisi olla hyvä) ja koittaa sillä tavalla päästä eroon tämän jättämistä huonoista tunnelmista
Poista