Häpeäjän lukunurkka

  Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa käännös: Kreetta Lahtinen Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2018 alkuteos the sun and her flowers (2017) 248 sivua En lue melkein koskaan runoutta: olen elämässäni lukenut ehkä yhdellä kädellä laskettavan määrän runokokoelmia (jälleen yksi kirjallisuuden alue, jolle tehdä löytöretkiä – nämä eivät hetkessä lopu, ja mikäs sen parempaa). Tämäkin kokoelma tuli lukulistalleni aivan puskista, kun se valikoitui luettavaksi pienessä kirjakerhossa, jossa olen mukana. Luin kokoelman jo tammikuun alussa, mutta se herätti niin voimakkaita ja ehkä vähän kontroversaalejakin tunteita, että päädyin nyt vielä parin kuukauden miettimisen jälkeenkin kirjoittelemaan siitä.  Rupi Kauria kuvaillaan kirjan kirjailija-esittelyssä "somerunorenessanssin kansainväliseksi megatähdeksi". Tämän väitteen todenperäisyyttä kenties vahvistaa se, että vaikka en ole eläessäni ollut Instagramissa, tiesin silti, että Kaur on ollut siellä jonkinlainen ilmiö, ja paljolti rakentanut...

  Tuntuu väärältä laittaa samaan kuvaan kaksi kirjaa, joista yksi on niin esteettinen ja toisen kansi taas on rumimpia, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Kirjaston kappale Orwellista on vielä sillä tavalla kupruilla, että on kuin kirjalla olisi jokin rokko-tauti.  Loputtomalta tuntuva kahlaukseni esseiden suossa jatkuu – ja olemme vasta sarjan kolmannessa osassa! Tällä kertaa löyhänä teemana voinee pitää mieltä ylentävästi enemmän ja vähemmän traagisesti kuolevia eläimiä, kun luin valikoiman esseitä George Orwellin  Kun ammuin norsun ja muita esseitä  -kokoelmasta ja Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksesta. Olen lukenut aiemmin molemmilta kirjailijoilta yhden teoksen: Orwellilta Vuonna 1984 ja Woolfilta Oman huoneen. Näiden lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistan, että joiltain osin pidin Orwellin teosta ihan kiinnostavana ja monilta osin vihasin sitä intohimoisesti, ja Woolfin kohdalla taas pääosin tykkäsin kirjasta, mutta muistan, että siin...

Koitokseni esseiden maailmassa on nyt virallisesti alkanut. Etenen lukulistallani kronologisesti vanhimmasta teoksesta kohti uudempaa. Lähdemmekin liikkeelle koko esseen lajityypin isänä pidetystä 1500-luvulla eläneestä Michel de Montaignesta. Siitä jatkamme 1800-luvulle Charles Baudelairen esseiden parissa, ja pääsemme tässä osassa juuri ja juuri 1900-luvun puolelle Volter Kilven kokoelman kautta – ja luojan kiitos siitä. En kestäisi lukea enää yhtäkään esseetä, joka jo muotonsa puolesta aiheuttaa akuuttia uneliaisuutta, tai jonka sisällöt herättävät satunnaista tarvetta repiä hiuksia päästään. Ei tosin pidä vielä huokaista helpotuksesta; eiköhän moderninkin esseen parista löydy vastaavanlaisia reaktioita tuottavia kyseenalaisia helmiä. Toivottavasti en kuitenkaan törmää niihin ainakaan ihan heti näiden jälkeen, vaikka pelkäänkin pahinta.  Koetan tiivistää teille tähän lukemieni esseiden parhaat ja hirveimmät piirteet. Jos teillä ei ole kirjastatusten purkamisen projekti käynnissä...