Voimauttavan feminististä Instagram-runoutta vai performatiivista aktivismia – Rupi Kaurin Aurinko ja hänen kukkansa
En lue melkein koskaan runoutta: olen elämässäni lukenut ehkä yhdellä kädellä laskettavan määrän runokokoelmia (jälleen yksi kirjallisuuden alue, jolle tehdä löytöretkiä – nämä eivät hetkessä lopu, ja mikäs sen parempaa). Tämäkin kokoelma tuli lukulistalleni aivan puskista, kun se valikoitui luettavaksi pienessä kirjakerhossa, jossa olen mukana. Luin kokoelman jo tammikuun alussa, mutta se herätti niin voimakkaita ja ehkä vähän kontroversaalejakin tunteita, että päädyin nyt vielä parin kuukauden miettimisen jälkeenkin kirjoittelemaan siitä.
Rupi Kauria kuvaillaan kirjan kirjailija-esittelyssä "somerunorenessanssin kansainväliseksi megatähdeksi". Tämän väitteen todenperäisyyttä kenties vahvistaa se, että vaikka en ole eläessäni ollut Instagramissa, tiesin silti, että Kaur on ollut siellä jonkinlainen ilmiö, ja paljolti rakentanut koko somerunouden konseptia. Tämä kokoelma on Kaurin toinen perinteisesti julkaistu teos; aiemmin häneltä on julkaistu runokokoelma Maitoa ja hunajaa.
Haluaisin, että olisin tykännyt tästä. Runouden tekeminen helpommin lähestyttäväksi ja eräänlaisen korkeakirjallisen portinvartijuuden vähentäminen, jota Kaurin voisi ajatella edistävän, ovat minusta kaikin puolin kannatettavia asioita. Kaurin teos pyrkii olemaan eräänlainen feministisen voimaantumisen ja itsensä rakastamisen manifesti, ja yksi osa teoksesta on omistettu Kaurin Intiasta Kanadaan muuttaneille vanhemmille (erityisesti äidille) ja maahanmuuttaja-kokemuksen käsittelemiselle sen kautta. Kaikki tämä on kiinnostavaa ja sellaista, josta haluaisin pitää. Mutta kuten ehkä voitte jo päätellä, tämä oli aika epäonninen lukukokemus.
Jotta en olisi ihan kamala ja epäreilu, haluan ensin kertoa mistä tykkäsin – näiden edellä mainittujen hyvien intentioiden lisäksi. Kirja on esineenä esteettinen ja miellyttävä lukea: Kaur on kuvittanut sen itse, ja sivujen asettelu on selvästi mietitty huolellisesti. Pidin myös osiosta, jossa Kaur kirjoittaa äidistään: se tuntui vilpittömältä rakkauskirjeeltä ja yritykseltä ymmärtää äidin elämän haasteita ja uhrauksia. Myös jotkut pidemmät, proosalliset runot olivat ihan hyviä, ja Kaur kuvaa välillä tarkasti sitä, miten patriarkaattinen yhteiskunta istuttaa tyttöihin ja tyttöinä kasvatettaviin häpeän omasta olemisestaan lapsesta lähtien.
Tässä kohtaa varoituksen sana: nyt seuraa rant-osio. Jos rakastat tätä kirjaa, ihanaa, olen iloinen puolestasi. Mutta ehkä kannattaa lopettaa lukeminen tähän :)
Runouteen mitenkään perehtymättömänä ummikkona väitän, että nämä runot ovat yksinkertaisesti aika huonoja. Monia niistä luki kuin sellaisia korneja Facebookin mietelauseita ja inspiroivia sitaatteja, jotka on painettu koristeellisella fontilla kauniin maisemakuvan päälle. Muutama esimerkki: "kuin sateenkaari / sateen jälkeen / ilo ilmestyy /surun jälkeen" (s. 89), "on armollista / oppia olemaan kadehtimatta / jonkun toisen lahjoja" (s. 210) tai "olemme tehneet kuolemaa / siitä asti kun tulimme tänne / ja unohtaneet nauttia maisemista / - eletään täysillä" (s. 82). Ymmärrän, että tällaiset aforismi-tyyliset tekstit voivat olla ihan kivoja, jos sellaisen lukee yhden päivässä keskellä kiireistä Instagram-feediä, mutta kun niitä lukee 248-sivuisen kokoelman verran (kuka ajatteli, että näin pitkä runokokoelma oli hyvä idea?), ne alkavat tuntua tahattoman koomisilta. Ehkä osa runojen kömpelyydestä selittyy sillä, että luin kirjan suomennoksen: kun yhdessä runossa on vain muutama sana, kääntäminen on todella kriittinen prosessi. Luin kuitenkin muutamia runoja myöhemmin myös englanniksi, ja samat ongelmat olivat yhä enimmäkseen läsnä. Jos kuitenkin tämän haluaa lukea, alkukielinen versio ehkä antaa parhaat mahdollisuudet välttyä töksähtävimmiltä kohdilta (kuten "eletään täysillä", jäiks!).
Kirjan runot myös pelaavat hirveän kuluneilla ja ilmeisillä metaforilla: on kukkia, aurinko, kasvamista, lakastumista juurtumista... Vähän samanlaisia runokuvia, joita muistan kirjoittaneeni joskus ala-asteella pääsiäiskortteihin. Ero-runojen angsteilu rakentuu myös äärimmäisen geneerisille kuvauksille: vastaavia löytää, kun avaa minkä tahansa kaupallisen radiokanavan ja kuuntelee pari pop-balladia (siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, muttei mitään kiinnostavaakaan). Feminismistä puhuttaessa Kaur lähinnä kierrättää asioita, jotka on sanottu tuhansia kertoja: yhdessä runossa rikotaan lasikattoa (s. 231) ja toisessa seistään aiemmin eläneiden naisten saavutusten vuorella (s. 213). Kirjan feminismi voikin olla ihan hyvä esittely aiheeseen sellaiselle, joka ei ole koskaan lukenut yhtäkään feminististä kirjoitusta ja jolle feminismi on konseptina jotenkin uusi. En usko, että muille kirja tarjoaisi tällä saralla oikein mitään uutta: kaikki on sanottu jo aiemmin, ja todennäköisesti paljon paremmin. Pieni yksityiskohta, joka jäi vaivaamaan minua, liittyy kirjan (sinänsä kivaan) kuvitukseen. Kirja on täynnä kuvia naiskehoista, mutta ne kaikki on vedetty samanlaisesta, patriarkaatin ihanne-naisen muotista: kuvissa on yksinomaan hoikkia, klassisella tavalla naisellisia, keholtaan norminmukaisia cis-naisia. Tuntuukin ironiselta, että Kaur runoissaan kritisoi tällaisen naiskuvan oletusarvoisuutta samalla, kun toisintaa tätä yksipuolista keho-oletusta ja kauneusihannetta itse.
Tästä päästäänkin ehkä isoimpaan ongelmaani kirjan kanssa: sen aktivismi tuntuu todella laskelmoidulta ja itseä korostavalta, eräänlaiselta oman imagon kiillottamiselta. Itse asia ei tunnu olevan keskiössä, vaan se, että voi poseerata muille aktivistina ja hyvänä ihmisenä. Runo "jos et koskaan ole / seissyt sorrettujen rinnalla / vielä on aikaa / - nosta heidät" (s. 246) kiteyttää jotain tästä: pointti on siinä, että sinä, hyvä ihminen, pelastat "sorretut" (ja voit samalla hyve-signaloida siitä vaikka somessa), ei näiden "sorrettujen" oma toimijuus ja sellaisen maailman luominen, jossa jakoa sorrettuihin ja heidän hyveellisiin puolustajiinsa ei olisi. Olenpas kyyninen ja ilkeä, anteeksi siitä. Tämä performatiivisen aktivismin ilmiö vain henkilökohtaisesti ärsyttää minua jotenkin erityisen paljon – mutta ehkä sekin on parempi kuin olla olematta aktivisti ollenkaan?
★★
Hävettikö?
Nämä pari kuukautta kirjan lukemisen ja tämän tekstin kirjoittamisen välillä olen punninnut sitä, onko suhtautumiseni tähän kirjaan aidosti näin nuivaa, vai onko mukana kirja-häpeän lisämausteita, jotka rohkaisevat erityiseen kriittisyyteen. Jos olisin tykännyt tästä kirjasta valtavasti, olisin varmasti joutunut torjumaan siihen liittyvää häpeää: somessa menestyneen runoilijan teos ei mieleni elitistisessä kirja-hierarkiassa vain ole yhtä taiteellisesti uskottava kuin jonkin pienkustantamon julkaisema kokoelma rahattomalta runoilijalta, joka on kärsinyt yksin kammiossaan leivällä ja vedellä vain saadakseen hengentuotoksensa julkaistua.
Tämä on tietysti ihan typerää: kärsivä nälkätaitelija voi kirjoittaa kornia runoutta siinä missä menestynyt some-tähtikin, eikä kärsimys tee kenestäkään parempaa taiteilijaa. Siksikin oikeastaan toivon, että olisin tykännyt tästä – ihan vain, että olisin voinut tutkia tällaisia kirjallisuus-hierarkiaan liittyviä häpeä-rakennelmia. Mutta kaiken tämän itsetutkiskelun jälkeenkin kallistun sen puolelle, että en vain oikeasti tykännyt tästä kirjasta, häpeällistä tai ei.
Kommentit
Lähetä kommentti