Tulikaste esseistiikkaan, osa 1: Misogyniaa ja "logillisia abstraktsioneja" – Montaigne, Baudelaire ja Kilpi

Koitokseni esseiden maailmassa on nyt virallisesti alkanut. Etenen lukulistallani kronologisesti vanhimmasta teoksesta kohti uudempaa. Lähdemmekin liikkeelle koko esseen lajityypin isänä pidetystä 1500-luvulla eläneestä Michel de Montaignesta. Siitä jatkamme 1800-luvulle Charles Baudelairen esseiden parissa, ja pääsemme tässä osassa juuri ja juuri 1900-luvun puolelle Volter Kilven kokoelman kautta – ja luojan kiitos siitä. En kestäisi lukea enää yhtäkään esseetä, joka jo muotonsa puolesta aiheuttaa akuuttia uneliaisuutta, tai jonka sisällöt herättävät satunnaista tarvetta repiä hiuksia päästään. Ei tosin pidä vielä huokaista helpotuksesta; eiköhän moderninkin esseen parista löydy vastaavanlaisia reaktioita tuottavia kyseenalaisia helmiä. Toivottavasti en kuitenkaan törmää niihin ainakaan ihan heti näiden jälkeen, vaikka pelkäänkin pahinta. 

Koetan tiivistää teille tähän lukemieni esseiden parhaat ja hirveimmät piirteet. Jos teillä ei ole kirjastatusten purkamisen projekti käynnissä, voitte vaikka lukea nämä valitut palat, ja vaikuttaa sitten hirmuisen fiksuilta ja kulturelleilta, kun voitte tehdä satunnaisen viittauksen Suureen Klassikkoon Hankalassa Kirjallisuudenlajissa – ja mikä parasta, ette joudu itse kärsimään varsinaisten teosten parissa! No ei, kaikella vakavuudella, ehkä joku jossain aidosti nauttii näiden kirjojen lukemisesta. Se en vain tällä kertaa ollut minä. 

Michel de Montaigne – Esseitä, osa II

Tunnustan vielä kertaalleen, että olen lukenut yhden essee-kokoelman ennen tätä. Se oli Montaignen esseiden ensimmäinen osa (luin sen tenttiin – minulla ei ole salaista alter egoa, joka harrastaa 1500-luvun esseitä), ja siksi valitsin nyt luettavaksi valikoidut esseet toisesta osasta. Onneksi vain valikoidut – jos minun olisi pitänyt aloittaa urakkani lukemalla tämä 700-sivuinen järkäle kokonaan, olisin varmasti jättänyt projektin sikseen heti kättelyssä. 

Mistä on kyse? 

Montaigne on 1500-luvun Ranskassa elänyt aatelinen, jolla oli selvästi liikaa vapaa-aikaa. Hän kirjoitti valtavan kokoelman esseitä, jotka on julkaistu suomeksi kolmessa suunnilleen tiiliskiven kokoisessa kokoelmassa. Esseiden historiasta puhuttaessa Montaigne on se "the Grand Old Man", johon aina viitataan – ja ilmeisesti ihan syystä, koska hän taisi olla (ainakin yliopistossa opetettavan kirjallisuushistoriallisen kaanonin mukaan) vähän niinkuin modernin essee-tyylin kehittäjä. Montaignea voisi kuvailla suureksi (jollei ei pakkomielteiseksi) antiikin filosofien faniksi: esseet ovat täynnä sitaatteja ja viittauksia antiikin ajattelijoihin, uuvuttavuuteen asti. Esseiden aihepiirit ovat hyvin vaihtelevia: aiheet ulottuvat varsin ylevästä ja korkealentoisesta (esim. esseet Kunniasta tai Emme koe mitään puhtaasti) konkreettiseen ja arkiseen (esim. Juoppoudesta). 

Mitä jäi mieleen?

Ei paljoakaan, jos totta puhutaan. Ainoa essee, joka jätti jonkinlaisen pysyvämmän muistijäljen, oli Kirjoista, jossa Montaigne kuvaa omaa lukemistaan ja suhdettaan kirjoihin. Se, ettei itselleni jäänyt valtaosasta esseistä oikein mitään mieleen tuntuu ironiselta, koska Montaigne kuvaa Kirjoista-esseessään sitä, miten hänkään ei muista lukemistaan kirjoista koskaan yhtään mitään. Hän kertoo, että kirjoittaa lukemiensa kirjojen takalehdille muistiinpanoja ja arvosteluja, jotta kirjan lukeminen ei valuisi aivan hukkaan. Varsin samaistuttavaa!

Kannattaako lukea?

Joku, joka on hurahtanut Montaignen tavoin antiikin filosofeihin tai haluaa autenttista, ensikäden materiaalia 1500-luvulla eläneen hyvin etuoikeutetun herrashenkilön mietteistä, voisi kenties pitää tästä. Renja Salmisen suomennos on todella hyvä – kielellisesti teos ei ole kovin vaikeaselkoinen, vaan usein jopa sujuvaa luettavaa. Salmisen lisäämät lukuisat (ja hyvin tarpeelliset) alaviitteet auttavat myös asettamaan esseitä historialliseen kontekstiinsa – jotain, josta harrastaja-historioitsija voisi innostua. Alaviitteissä on myös satunnaisesti taustoitusta Montaignen lähipiirin ihmissuhde-draamoista ja aikalais-skandaaleista, mikä on varsin viihdyttävää. 

Keskiverto-lukijalle ehkä suosittelisin yhden tai kahden lyhyen esseen lukemista (osa esseistä on oikeasti vain parin sivun mittaisia) ja vain, jos yhtään kiinnostaa. Ehkä olen sivistymätön ja tyhmä, mutta enemmän lukiessa esseet alkoivat sulautua päässäni yhteen muodostaen epämääräisen möykyn antiikki-viittauksia, latinankielisiä sitaatteja, ja satunnaisia möläytyksiä "rahvaan" sivistymättömyydestä. 

★★

Charles Baudelaire – Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia

Luin tästä kokoelmasta novellin Fanfarlo, esseen Leikkikalun opetus sekä kokoelman laajemman nimi-esseen Modernin elämän maalari. Spoiler: inhosin kaikkia paitsi keskimmäistä. 

Mistä on kyse?

1800-luvulla elänyt ja vaikuttanut ranskalainen Charles Baudelaire (tunnetuin teoksestaan Pahan kukat, jota en ole lukenut enkä luekaan, jos vain mitenkään voin sen välttää) selittää ajalleen modernin kuvataiteen luonteesta ja merkityksestä erään nimettömän esimerkkitaitelijan tuotannon kautta (Modernin elämän maalari), lelujen olemuksesta (Leikkikalun opetus) ja kertoo omaelämäkerralliseksi tulkitussa novellissa Fanfarlo tarinan surkeasta runoilijasta ja tämän ihmissuhde-sotkuista. 

Mitä jäi mieleen?

Teoksen karsea, graafinen misogynia ja naisten esineellistäminen jäi mieleen, kiitos vain herra Baudelaire. Modernin elämän maalarissa Baudelaire kiteyttää osuvasti klassisen taiteen male gaze -näkökulman naisiin olemalla itse siitä malliesimerkki. Hän mm. esittää, että naiset täyttävät velvollisuuttaan "nähdessään vaivaa taianomaisen ja yliluonnollisen ulkonäkönsä eteen" (s. 227) (koska hänen mielestään naisen syy olla olemassa on miellyttää miesten silmää), ja että naiset ovat "käsittämättömiä" vain siksi, ettei heillä ole "mitään sanottavaa" (s. 222). Naisista puhuttaessa hän käyttää toistuvasti sanaa "olento" (esim. "kauhistuttava olento", "salaperäinen olento"), ja tuleepa hän viitanneeksi naiseen myös "ihmislajin naaraana". Kaikki nämä esimerkit löytyvät vain kahdelta sivulta (s. 222-223), enkä edes halua ajatella minkälainen listaus syntyisi, jos koko teoksen kävisi näillä laseilla katsoen läpi. Baudelairen naiskuvaa voisi kuvailla ylistämällä alistamiseksi: hän kuvaa naiset saavuttamattomina, eteerisen mystisinä jumalkuvina, joiden ulkoinen olemus on oikeastaan heidän olemisensa koko sisältö – ja näin tehdessään riisuu heiltä kaiken toimijuuden, jopa inhimillisyyden. 

Jos tästä teoksesta pitää jotain hyvää sanoa, niin essee Leikkikalun opetus on aidosti aika kiva. Siinä Baudelaire pohtii lelujen merkitystä lasten elämässä, kuvaa tarkasti ja kiinnostavasti oman aikansa suosittuja leluja ja lasten leikkimisen tapoja, ja kertoo pienen oman lapsuusmuistonsa leluihin liittyen. Essee on sympaattinen ja tyyliltään varsin kaunokirjallinen. Jos olisin lukenut ainoastaan tämän esseen, käsitykseni Baudelairesta olisi aivan toinen. 

Kannattaako lukea?

Ei kannata, paitsi ehkä Leikkikalun opetus. Oikeasti, älkää muuten vaivautuko, ellette halua tarkoituksellisesti yllyttää itseänne feministiseen raivoon (jälleen kerran) siitä, että tällaiset sedät hallitsevat länsimaisen kirjallisuuden kaanonia. 

★, 5 (kokonaan lelu-esseen ansiosta)

Volter Kilpi – Ihmisestä ja elämästä

Tunnustan jo tässä kohtaa, että en tiedä Volter Kilvestä tai hänen tuotannostaan mitään muuta, kuin mitä tämän kirjan takakansi sanoo. Enkä lukukokemukseni perusteella oikeastaan edes välitä ottaa asiasta sen enempää selvää. Luin tästä kokoelmasta vain nimi-esseekokoelman – nide sisältää myös pari muuta Kilven kirjoittamaa esseetä suomalaisista taiteilijoista. 

Mistä on kyse?

Tässä vuonna 1902 julkaistussa esseekokoelmassa Volter Kilpi filosofoi ehkä stereotyyppisimmistä essee-aiheista, mitä voi keksiä. Vai miltä kuulostavat otsikot Ajattelusta, Ihmisestä, Taiteesta ja siveydestä ja Totuudesta? Tämä edustaa aikalailla juuri sitä, mitä odotin (ja pelkäsin) tämän kurssin kirjallisuuden olevan.

Mitä jäi mieleen?

Tämä oli hyvin ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta Kilvellä on aidosti kiinnostavia ajatuksia ja konsepteja, mutta se, miten hän esittää usein melko monipolvisia ja eksistentialistisia ideoitaan, on kuin kidutusmuoto Danten helvetin sisemmillä kehillä. Vanhan suomen kielen käyttäminen ei auta asiaa lainkaan – kirjaimellisesti, ensimmäisessä esseessä esiintyy yhden lauseen sisällä sanat "abstraktsioni", "logillinen" ja "fantasteria" (s. 17). Kilpi suosii myös äärimmäisen pitkiä ja monipolvisia lauserakenteita: monesti lauseet ovat jopa koko sivun mittaisia. 

Voitte siis ehkä antaa anteeksi minulle sen, että lukukokemuksessani painottuu itse lukemisen toiminnan tuskallisuus. Satunnaisia, hyvällä tavalla mieleenpainuvia kohtiakin oli, esimerkiksi Ihmisestä-esseen kohta, jossa Kilpi pohtii ihmisen olemista suhteessa iäisyyden konseptiin: "Ihminen --- on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa sisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on ainoastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa." (s. 68) 

Kannattaako lukea?

Jos on kiinnostunut klassisen eksistentialistisista kysymyksistä ja filosofisesta pyörittelystä, ja sattuu lisäksi omaamaan todella voimakkaan kyvyn keskittyä tekstin sisältöön huolimatta siitä, että sen muoto yrittää koko olemuksellaan sabotoida lukemistasi, niin miksipäs ei, lukekaa ihmeessä. 

★★

–––––––––––––––––––––––––––––––

Kirjojen tiedot:

Michel de Montaigne: Esseitä, osa II 

käännös ja selitykset: Renja Salminen

WSOY 2008

alkuteos Essais II (n. 1580)

700 sivua

Charles Baudelaire: Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia 

käännös ja selitykset: Antti Nylén

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2011 (korjattu 2. painos)

356 sivua

Volter Kilpi: Ihmisestä ja elämästä

Suomalaisen kirjallisuuden seura 1990

200 sivua

––––––––––––––––––––––––––––––––

Tulikaste esseistiikkaan -sarjan aiemmat osat:

Osa 0: Mihin olemme ryhtymässä