Elina Pitkäkangas – Sang

Kuva: Wsoy

Elina Pitkäkangas: Sang

WSOY 2022

496 sivua

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä kirjasta mitään – luin Sangin aivan tammikuun alussa, ja olen sen jälkeen lukenut useamman muun kirjan. En myöskään tammikuun alussa vielä tiennyt, että olen lopultakin kerännyt rohkeuteni ja perustanut tämän blogin kuukauden loppuun mennessä. En siis lukiessani varautunut kirjoittamaan kirjasta. Häpeäjän ominaisuudessa olinkin intuitiivisesti sitä mieltä, ettei minulla ole näillä edellytyksillä oikeutta julkaista minkäänlaisia mielipiteitä tästä kirjasta. Pohtiessani asiaa tarkemmin aloin kuitenkin ajatella, että tällä mentaliteetilla kirjoitusprojektini päättyy ennen kuin ehtii kunnolla edes alkaa. En voi koskaan olla se kaiken mahdollisen taustatyön tehnyt, loputtoman älykäs, jokaisen yksityiskohdan huomaava "täydellinen lukija", jonka kuvittelen olevan edellytys oikeutukselle kirjoittaa ajatuksiani kirjoista. Minun, ihan tavallisen lukijan, on riitettävä – itsellenikin. 

Olisi myös tuntunut tuhlaukselta olla kirjoittamatta Sangista, koska se oli lukukokemuksena niin mieleenpainuva ja dramaattinen, ristiriitainenkin. Olin bongannut kirjan Helsingin sanomien Vuoden parhaat kirjat -listauksesta, ja kun kirjastossa käydessäni upea kansi hyppäsi silmiini hyllystä, päätin lukea kirjan aikalailla hetken mielijohteesta. Luen kotimaista kirjallisuutta todella vähän (asia, jota yritän muuttaa tänä vuonna), ja minun on myönnettävä, että suhtauduin Sangiin lähtökohtaisesti hieman ennakkoluuloisesti. Kirjailija on minulle uusi, ja se, että Sangin maailma perustuu niin selvästi itä-aasialaisiin kulttuureihin, epäilytti. Vaikka muuhun kuin länsimais-tyyliseen kulttuuriin sijoittuva fantasiakirjallisuus kiinnostaa itseäni valtavasti, mietin, voiko suomalainen kirjoittaja ammentaa itselleen vieraasta kulttuurista niin, ettei se tunnu vaivaannuttavalta, päälleliimatulta tai jopa loukkaavalta kulttuuriselta omimiselta.

Itse kyseisen kulttuurin ulkopuolisena en ole oikea ihminen päättämään, miten kirja lopulta on näissä asioissa onnistunut, mutta on ilmeistä, että Pitkäkangas on todella tiedostanut vastuunsa ja tehnyt paljon taustatyötä sen eteen, että kulttuuriset inspiraatiot ja vaikutteet olisi kirjassa kuvattu mahdollisimman kunnioittavasti ja nyanssisesti (tämä käy hyvin ilmi myös Ylen tekemästä haastattelusta). Kauhuskenaariot stereotyyppisestä aasia-kuvastosta eivät toteutuneet – päinvastoin, kirjan maailma tuntuu kompleksiselta ja syvän historian omaavalta, kulttuurisesti rikkaalta ja moninaiselta. Hyvien representaatioiden merkitys korostuu kirjassa muutenkin: päähenkilö Dawei kuuluu seksuaalivähemmistöön, ja hän käyttää viittomakieltä vannomansa hiljaisuuden valan vuoksi. Molemmat asiat ovat tärkeä osa Dawein henkilöhahmoa, mutta eivät määritä häntä millään tasolla. Pidin siitä, että Dawein ei-heterous ei ollut kirjassa missään vaiheessa osa konfliktia – vaikka sateenkaarevuuteen liittyvien hankalienkin kokemusten käsitteleminen kirjallisuudessa on tärkeää, on yhtälailla tärkeää luoda representaatioita, joissa seksuaalivähemmistöön kuuluminen on vain läsnä tarinassa, sen kummemmin sitä problematisoimatta. On myös mukavaa, että fantasiamaailmoista kirjoittaessa homofobiaa ei aina pidetä oletusarvoisena normina sille, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohdataan yhteisössä. 

Itse kirjan tarinaan mennäkseni: Sang tosiaan kertoo Daweista, nuoresta pojasta, joka tekee pienessä vuoristokaupungissa töitä bianfuna (eräänlaisena salakuljettajana) maksaakseen kansalaisvelkansa. Sangin dystooppisessa maailmassa, Fusangissa, jokaisen täytyy maksaa valtiolle syntymässä saatu velka tiettyyn ikään mennessä – muuten tulee lähetetyksi pakkotyöleirille, jossa ennenaikainen kuolema on sääntö eikä poikkeus. Kirjan varsinainen juoni alkaa, kun Dawei tekee ratkaisevan virheen yrittäessään helpottaa omaa ja läheistensä velkataakkaa. Seuraamukset pakottavat Dawein pois kotiseuduiltaan Fusangin pääkaupunkiin ja valtakunnan poliittisten konfliktien keskelle. Valtaan liittyvät teemat ovatkin monella tavalla Sangin keskiössä.  

Se, mikä teki Sangista itselleni mieleenpainuvan, oli lukukokemuksen intensiivisyys. Kirja todella yllätti minut: ensimmäisen luvun puolivälissä olin jo täysin koukussa. Kirjan kuvaama yhteiskunta on omaperäinen, ja maailma tuntuu laajenevan välittömän, Daweihin keskittyvän tarinan ulkopuolelle historioineen ja kulttuureineen. Sangin juoni etenee varsinkin kirjan alkupuoliskolla tappavan tehokkaasti, ja monet juonenkäänteet olivat ainakin minulle aidosti shokeeraavia – eniten ehkä siksi, etten odottanut young adult -kirjan menevän näin pitkälle tietyssä brutaaliudessa (mikä on hyvä asia!). Ensimmäisen osan lopussa olin aivan innoissani, täysin tempaantunut mukaan tarinan maailmaan ja hahmojen koettelemuksiin. Lukukokemus muistutti minua parhaista YA-kirjoista, jotka imaisevat mukaansa ja pitävät otteessaan, ja joiden hahmoihin kiinnittyy kuin hyviin ystäviin. 

Mutta sitten. Jos kirjan alkupuolisko on YA:ta parhaimmillaan, loppua kohden pakka alkaa hajota. Turhauduin, kun tiettyjen ratkaisevien tapahtumien seurauksena Dawei alkoi hiljalleen valua kohti stereotyyppistä, moraalisesti ylivertaista ja loistokkaan epäitsekästä sankari-päähenkilöä, ja juoneen alkoi tulla yhä enemmän pohjustamattomia yllätyksiä. Tuntuu, että tarina olisi voitu hyvin laajentaa ainakin kahdeksi kirjaksi: siinä on vaikka kuinka paljon aidosti kiinnostavaa materiaalia, joka hyötyisi paremmasta taustoittamisesta ja pidemmästä kehittelystä. Nyt monet tarinan jänteet tuntuivat jäävän kesken, ja vastaavasti osa elementeistä (esimerkiksi tarinan myyttinen fantasia-elementti) ilmaantuivat tarinaan melkein tyhjästä ja tuntuivat siten hyvin kummallisilta ja jotenkin liian käteviltä. Kaiken kaikkiaan kirjan loppu tuntui kiirehdityltä, ja hyvin äärimmäiseksi eskaloituva pääkonflikti ratkeaa niin ansaitsemattoman helposti, että se jäi todella harmittamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin Sangin lukemisesta paljon. En muista, milloin olisin viimeksi imeytynyt tarinaan yhtä suurella intensiteetillä, ja pelkästään se on minun mielessäni valtava ansio – juuri tällaista vimmaista immersiota toivon YA-fantasialta. Pitkäkangas ilmeisesti kirjoittaa parhaillaan Sangille jatko-osaa, ja mainituista valituksen aiheistani huolimatta en malta odottaa, että pääsen lukemaan sen. 

★★★,75

––––––––––––––––––––––––––––

Hävettikö?

Tämän tekstin kirjoittama häpeä lyö laudalta kaikki mahdolliset häpeän kokemukset, joita Sang kirjana voisi aiheuttaa. Kuitenkin olen päättänyt reflektoida kirjahäpeääni enkä kirjoitushäpeääni, eli pysyn aiheessa. 

YA-fantasia on se genre, jota rakastin pitkään kaikkein eniten, ja jota aloin yläasteen lopussa ja lukiossa eniten hävetä. Sangin kohdalla sain käydä jälleen perkaamaan näitä kokemuksia, ja haastamaan sisäistetyn misogyyniset ja elitistiset ajatukseni siitä, että nuorille (ja etenkin nuorille naisille ja tytöille) suunnattu kirjallisuus olisi jotenkin hävettävää ja vähemmän arvokasta. Häpeäjä minussa on iloinen siitä, että Sangin kansi voisi hyvin olla aikuisille suunnatun eeppisen fantasiaromaanin kansi (sen lisäksi, että se on muuten vaan upea). Mutta heti tämän ajatuksen ajateltuani piiskaan itseäni siitä, että arvotan YA:ta alemmas kuin vastaavaa, aikuisille suunnattua fantasiakirjallisuutta – varsinkin, kun itse monesti koen YA:n hauskemmaksi luettavaksi. 

Loppukaneettina vielä: vähän hävetti se, että Sangissa kaikki hahmot ovat tavattoman hyvännäköisiä (kirjaimellisesti: käytännössä aina, kun uusi hahmo esitellään, kuvaillaan ensin, miten älyttömän kuuma hän on), ja minua häiritsi se paljon vähemmän kuin haluaisin myöntää.