Kirjabloggaajien klassikkohaaste – Annan nuoruusvuodet
 |
| Kuvapankki-kuvat varsinkin klassikkojen kansissa on kyllä jotain aivan erityistä... Oi voi. |
Päätin tänä kesänä hieman möyhentää Häpeäjän häpeä-kompostia ja uskaltautua mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Hyppään kirjablogi-untuvikkona kyytiin haasteen 17. kierrokselle – mahtavaa, että tällainen tempaus on ollut pystyssä jo niin pitkään! Tällä kertaa haasteen kokoavana tahona toimii Oksan hyllyltä -blogi, jonka koonti-postauksesta löytää linkit kaikkien haasteeseen osallistuneiden blogien kirjoituksiin. Kivaa mennä kurkistelemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet. :)
Päädyin itse pitkällisten pohdintojen jälkeen lukemaan todellisen tyttökirjojen klassikon, L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet, joka aloittaa Anna-kirjojen sarjan. Tuntui häpeäjä-teemaani sopivalta valita ensimmäiseen haasteeseeni kirjaksi teos, jota kirjahäpeäni huippuvuosina olisin pitänyt jotenkin nolona – olisihan nyt joku Sota ja rauha paljon... mitä? Järeämpi, uskottavampi? Mutta hiiteen kirjahäpeä ja mies-klassikko -kaanonin sanelemat arvostelmat! (Vaikka kyllä minä joskus sen Sodan ja rauhankin haluan lukea.) Valitsin Annan nuoruusvuodet mielenkiinnosta lajia kohtaan – en ole koskaan lapsena oikein lukenut tyttökirjoja muutamia Merja Jalon heppakirjoja lukuunottamatta (joskin heppakirjat taitavat olla vielä ihan oma genrensä tyttökirjojen sisällä, jota voisi olla hauska tutkia ihan erikseenkin). Kastoin varpaitani tyttökirja-klassikkojen lammikkoon reilu vuosi sitten lukemalla Pikku naisia, ja rakastin sitä. Anna-sarjan avaus tuntui luontevalta jatkolta genren tutkiskelussa. Suhtauduin Annan nuoruusvuosiin ehkä silti hieman ennakkoluuloisesti, koska yllätyin itsekin siitä, miten paljon nautin kirjan lukemisesta – ja nimenomaan vilpittömästi lukijana, ei vain etäännytetyn kiinnostuneena kirjallisuuden harrastajana ja tutkiskelijana.
Luulen, että Anna-kirjojen lähtöasetelma monelle tuttu, joten siitä aivan lyhyesti: Anna päätyy väärinkäsityksen kautta kasvattilapseksi sisarusparille, jotka odottivat saavansa orpokodista pojan auttamaan kodin askareissa. Annan nuoruusvuosissa seurataan Annan elämää ja kasvamista 11-vuotiaasta 16-vuotiaaksi asti Kanadan Prinssi Edwardin saarella ja sitä, miten hänestä vähitellen tulee erottamaton osa perhettä. Ymmärtääkseni sarjan myöhemmät osat kattavat Annan elämän kronologisesti aina keski-ikään asti.
Aivan kirjan alussa pidin Annaa aika rasittavana tyyppinä: hän puhuu koko ajan, keksii juhlallisia nimiä kaikelle omenapuista tienpätkille ja toivoo itseään puhuteltavan ylevästi "Cordeliaksi". Hän suhtautuu kaikkeen melodramaattisesti 11-vuotiaan suurella paatoksella. Alkuärsytyksen jälkeen aloin rakastaa tätä hillittömyyttä ja sitä, miten kerronnassa tehdään lempeän ironista pilkkaa Annan suurista eleistä. Erityisesti kontrastinen dynamiikka Annan ja sisarusparin no-nonsense -osapuolen Marillan välillä on hauskaa luettavaa. Ja toisaalta, kun kuulemme Annan menneisyydestä orpolapsena, taipumuksen mielikuvitusmaailmoihin uppoamiselle voi tulkita tummempisävyisesti selviytymiskeinona. Kun Annan sisäistä maailmaa alkaa ymmärtää paremmin, myös tapa nimetä asioita satumaailmasta tutulla romantiikalla tuntuu oikeastaan aika liikuttavalta: Anna katsoo luontoa ja sen yksityiskohtia tarkasti ja suurella rakkaudella, ja vaikkapa omenapuun nimeäminen "Lumikuningattareksi" on hänen tapansa ilmaista sitä.
Se, miten intensiivisesti Anna kokee ympäristönsä ja Prinssi Edwardin saaren luonnon heijastuu myös kerrontaan laajemmin: kirja on täynnä hengästyttävän kauniita luontokuvauksia, joihin tekee mieli käpertyä ja kietoutua pitkäksi aikaa. Montgomery tavoittaa tavattoman elävästi eri vuodenaikojen tunnun: niiden ominaislaatuisen valon ja tuoksun, ne pienet äänet ja äänettömyydet, joita kuulee eri aikoina metsässä kävellessään; sen, miltä pienet saniaisen versot näyttävät keväällä puskiessaan esiin karikkeen seasta. Näin suomalaiselle lukijalle luontokuvaus tuntuu usein tutulta ja kodikkaalta keväisine kieloineen ja valoisine kesäiltoineen. Luontohetki-suvantoihin uppoaminen oli ehkä lempiosani Annan nuoruusvuosien lukemisesta, mutta nautin myös tavattomasti siitä, miten kauniisti ja ilmeikkäästi kirja kuvaa arkisuutta. Varsinkin näin kesällä tuntui ihanan rentouttavalta lukea tavallisen lempeästi arjesta ja sitä rytmittävistä pienistä, matalan intensiteetin sattumuksista ja kommelluksista. Huomaan lukijana tarvitsevani välillä (viime aikoina yhä useammin) hengähdystauon raskaista ja dramaattisista tarinoista, ja Anna-kirjojen henki osui tähän tarpeeseen nyt täydellisesti.
Tyttökirjat ovat minusta hirveän kiinnostava genre ja jäin miettimään, miten lajin traditio näkyy Annan nuoruusvuosissa. Olen asiaan vasta tutustuvana lukijana monella tavalla aivan ulalla tyttökirjojen yksityiskohdista ja yhteiskunnallisesta roolista, mutta jotain mietteitä lukiessa heräsi. Yhtäältä etenkin 1900-luvun alun kontekstissa vaikka tätäkin kirjaa voi pitää varsin emansipatorisena: on lähtökohtaisesti feminististä nostaa tyttöjen tarinat ja kokemukset kerronnan keskiöön maailmassa, jossa naiset sysättiin yhä mieluusti keittiön nurkkaan tiskaamaan kirjalliseen elämään osallistumisen sijasta. Toisaalta tyttökirjoja (ainakin koulun lastenkirjallisuus-kurssin lyhyen katsauksen perusteella) on käytetty myös vahvasti yhteiskunnallisen kontrollin välineenä: kustantajat varmistivat, että kirjojen sankarittaret antoivat esimerkkiä "oikeanlaisesta" ja "säädyllisestä" tyttöydestä, ja päätyivät esimerkiksi aikuistuessaan hyviin naimisiin ja traditionaaliseen naisen rooliin. Annakin on kirjassa etenkin nuorempana vallaton, mutta silti kuuliainen, ahkera ja vieläpä sopivasti uskonnollinenkin. Kiinnostavana näyttäytyy myös se, että kirjan lopussa Anna luopuu jatko-opinnoistaan pitääkseen huolta Marillasta. Nykylukijana jää pohtimaan, onko tässä ollut piilo-agendana ohjata tyttöjä asettamaan perhe-velvollisuudet opintojen edelle. Toisaalta kirjassa Anna aikoo sinnikkäästi jatkaa opintoja omin päin, ja monella tavalla suuri osa Annan ihailtavuutta päähenkilönä on hänen motivaationsa ja ahkeruutensa suhteessa koulunkäyntiin. Täytyneekin päätellä, että ainakin Annan nuoruusvuosien perusteella tyttökirjat niin monen muun asian tavoin ovat nyanssinen ilmiö. Ne eivät missään nimessä ole yksiselitteistä feminismin juhlaa, mutta eivät toisaalta myöskään mikään kirjallinen jalkarauta, joka olisi kahlinnut sukupolvia tyttöjä konservatiiviseen kuriin ja nuhteeseen. Pitää ehdottomasti jatkaa genren tutkiskelua – ainakin nyt syyhyttää jo kovasti päästä lukemaan Anna-sarjan seuraavaa osaa, ja ehkä tutustua Netflixin sarjaankin...
★★★★ , 5
 |
| Haasteen logon on tehnyt Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista. |
Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjat olivat minulle rakasta lapsuuden lukemista. En ole uskaltanut palata kirjoihin aikuisena, koska pelkään kadottavani niiden lumon.
VastaaPoistaLapsuuden suosikkien uudelleen lukeminen on kieltämättä vähän riskaabelia :D Tähän kirjaan tarttuessa minulla oli tosin vähän päinvastaisia ennakko-oletuksia – ajattelin, että tykkäisin tästä keskivertoa vähemmän juuri siksi, että en ole lukenut Anna-kirjoja lapsena eikä niihin siis liity minkäänlaista nostalgian tähtipölyä. Olikin hirmu hauska todeta, että ainakin omalla kohdallani teos kantaa aivan loistavasti myös ilman nostalgia-lisäpisteitä.
PoistaRakastin Montgomeryn tyttökirjoja lapsena ja nuorena, ja kun olen lukenut niitä aikuisena uudelleen, ne ovat kestäneet hienosti aikaa vaikka tietenkin niistä nousee esille erilaisia huomioita kuin nuorena kirjoja lukiessa. Ihana kirjavalinta tähän haasteeseen! Kiitokset sinulle haasteeseen osallistumisesta <3! t. Marika
VastaaPoistaKiitos paljon haasteen emännöinnistä, oli kiva olla mukana :)
PoistaKuinka tärkeä Anna olikaan minulle lapsena ja varhaisteininä! Hyllyssäni ei ollut kovin monta omaa kirjaa ja ne harvat tuli luettua useaan kertaan. Sain tämän kirjan äidiltäni syntymäpäivälahjaksi ja se oli menoa sitten se.
VastaaPoistaIhanaa, että analysoit tyttökirjojen merkitystä. Annat vaikuttivat omaan elämääni niinkin pitkälle, että nimesin tyttäreni Annaksi. Annan mielikuvitus ja räväkkä, vilkas luonne olivat jotain, jota toivoin tyttärenikin ominaisuuksiksi. Anna muuttaa myös ihmisiä ympärillään vain olemalla oma vilpitön itsensä. Sekin on mieletön voima. Ehkä Anna on myös esimerkki siitä, että "hyvyys voittaa". Ei mikään vähäpätöinen kirjallisuuden hahmo.
Kiitos ihanasta kommentista! Rakastan tutustua itselleni uusiin kirjoihin, jotka ovat olleen monelle sellaisia elämän tärkeitä kirjoja – niissä on aina jotain aivan erityistä. Jo pelkästään tämän ensimmäisen Annan perusteella on helppo kuvitella, miten tärkeiksi henkilöt muodostuvat varsinkin, jos on kasvanut heidän kanssaan ikään kuin samassa tahdissa. Omassa lapsuudessani (monen muun sukupolveeni kuuluvan tavoin) tällaisia kasvukumppaneita olivat Harry Potterien hahmot.
PoistaRakastin sitä Anna, a lopussa- televisiosarjaa. Siinä se Anna on just sellainen, ku mitä ite oon mielessäni kuvitellu. Ei ulkonäöltään, vaan olemukseltaan, mielikuvitukseltaan, eläytymiskyvyltään jne. Melkein joka jakso sai kyyneleet nousemaan mun silmiin. <3
VastaaPoistaOi, kiva kuulla! Olen kuullut sarjasta paljon hyvää, ja aloitin itseasiassa juuri katsomaan sitä tämän lukukokemuksen innoittamana. Kahden jakson perusteella olen tykännyt siitä, miten rohkeasti omanlainen versio tarinasta sarja vaikuttaa olevan. Tuntuu, että ainakin näin ihan alussa tekijät ovat painottaneet kirjan tummasävyisiä puolia ja alatekstejä – esimerkiksi Annan traumatisoituneisuus sarjan alussa oli minusta kiinnostava ja tähän versioon sopiva tulkinta alkuteoksesta. Ehkä kirjoittelen jossain vaiheessa tästä sellaisen vertailu-tekstin, kun jo parin jakson perusteella olen ihan innoissani analysoimassa adaptaation ja alkutekstin eroja :D
PoistaUpeaa analysointia! Minä en ole lukenut Annaa (enkä monia muitakaan lanu-klassikoita), mutta olen kyllä tämän arviosi myötä monta askelta lähempänä kirjaan tarttumista!
VastaaPoistaVoi kiitos! Suosittelen kyllä todella :)
PoistaVoi, muistan Annaa lämmöllä vuosien takaa. Tyttökirjagenre on kyllä kiinnostava, ja monesti olen miettinyt, että olisi kiinnostavaa palata lapsuuden/nuoruuden suosikkien pariin nyt aikuisiällä ja pohtia, minkälaisia tuntemuksia ne herättävät.
VastaaPoistaIhanaa, että Annansa lukeneet ovat löytäneet tänne :) Ja hauska sattuma, että mainitsit tuon lapsuuden suosikkien lukemisen – minulla on juuri tekeillä postaus yhdestä omasta suosikistani, jonka luin juuri ensimmäistä kertaa monien vuosien jälkeen. Se oli kyllä tosi jännä ja ihana kokemus, suosittelen – olisi hauska lukea muiden tunnelmia vastaavasta :)
Poista