Tulikaste esseistiikkaan, osa 6: Ihmisvihaa ja loistavia eläinoikeus-esseitä – Antti Nylén ja Anu Silfverberg
Viimeinkin olemme päässeet esseistiikan tulikasteessani siihen pisteeseen, että voin tarttua 2000-luvulla kirjoitettuihin kokoelmiin. Loppuajan koitoksesta vietämmekin kotimaisten, modernien kirjoittajien parissa. Tällä kertaa tarkastelussa ovat Antti Nylénin esikois-esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet (miten mieltä ylentävä nimi!) ja Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Silfverbergin kokoelma oli lukulistalta ensimmäinen, josta olisin voinut kiinnostua ilmankin kurssin rohkaisevaa vaikutusta, ja jonka lukemista odotin innolla. Voin jo tässä vaiheessa pilata yllätyksen ja sanoa, että intuitioni oli oikeassa: Silfverbergin teos oli ensimmäinen luku-urakkani kirja, joka piti kiinnostukseni yllä kautta linjan. En tiedä, pitäisikö olla iloinen tästä faktasta vai itkeä vähän siitä, että tätä piti odottaa listani kolmanneksi viimeiseen kirjaan asti. Mutta aloitetaan Nylénistä.
Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
Vaikka en ennen tätä kurssia ollut lukenut yhtäkään suomalaista esseekokoelmaa (vieläkin hävettää myöntää se), tiesin silti Antti Nylénin olevan merkittävä tekijä nyky-esseen kentällä. Monessa modernia, kotimaista esseistiikkaa käsittelevässä artikkelissa puhutaan "kotimaisesta esseebuumista", jonka katsotaan alkaneen paljolti tästä Nylénin vuonna 2007 julkaistusta kokoelmasta: Nylénin jalanjäljissä esseistiikkaa alettiin Suomessa julkaista enemmän ja kokoelmat nousivat myös laajemmin esille julkisissa kirjallisuuskeskusteluissa. Tuntui siis tulikasteeni opintoretkimäiseen henkeen sopivalta lukea Nylénin tuotannosta nimenomaan tämä kokoelma.
Mistä on kyse?
Vihan ja katkeruuden esseet kokoaa Nylénin kirjoituksia hyvin erilaisista aiheista, ja osa teksteistä on julkaistu aiemmin jo muualla. Tämän takia teos ei tunnu kovin yhtenäiseltä, mutta toisaalta epäyhtenäisyys on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus muidenkin tälle kurssille lukemieni kokoelmien kohdalla. Aiheiden joukossa ovat esimerkiksi eläinaktivismi ja feminismi, muusikko Morrisey ja erilaiset populaariin musiikkiin liittyvät kuriositeetit, Stephen Kingin Carrey ja moderni dandyisimi (tiedän, mitä se edes tarkoittaa vain tämän kurssin ansiosta). Tämä ehkä havainnollistaa aiheiden kirjavuutta – esseitä yhdistävänä tekijänä kokoelmassa on lähinnä katkera ja pessimistinen ihmisvihaajan puhuja-ääni.
Mitä jäi mieleen?
Nylénin esseet olivat itselleni joko aika hyviä ja kiinnostavia, tai sitten täysiä huteja paljon riippuen siitä, onko minulla mitään käsitystä asioista, joihin esseissä viitataan. Nylén viittaa ja analysoi usein niin satunnaisia ja spesifejä asioita, että saadakseen kiinni kaikista kokoelman esseistä lukijan täytyisi käytännössä olla Antti Nylén, tai sitten tehdä viikkoja taustatyötä ja tutustua Nylénin lempimusiikkiin, kirjoihin, elokuviin, ajattelijoihin... Toki voisi ajatella, että itseään kunnioittavan esseistin pitää voida kirjoittaa mistä vain ja on lukijan vastuulla sivistää itsensä esseen vaatimalle tasolle. Samaan aikaan mietin, että joku kultainen keskitie voisi olla mahdollinen: ideaalisti kirjoittajan ei tarvitsisi yksinkertaistaa tekstejään ja vältellä "liian vaikeita" viittauksia, mutta silti hän voisi kirjoittaa siten, että asiasta mittavaa tutkimustyötä tekemätönkin lukija saisi esseestä jotain irti. Tämä on tietysti hirveän vaikeaa – tähän mennessä lukemistani esseisteistä lähimmäs onnistumista osui ehkä Paul Auster.
Omista mielenkiinnon kohteistani johtuen suosikkejani olivat eläinoikeus-esseet ja etenkin "Johdatus lihan sukupuolipolitiikkaan", jossa Nylén sitoo yhteen veganismia ja feminismiä. Jollain kierolla tavalla nautin monesti myös esseiden ylilyöntejä kaihtamattomasta ja nihilistisestä puhujasta, joka esimerkiksi eräässä esseessä ehdottaa häiriköivien laitapuolenkulkijoiden vetämistä teurastamon silppuriin kukonpoikien seassa. Siinä missä esimerkiksi Linkola esittää karseita visioita täysin vakavissaan, Nylénin samantyylistä kerrontaa sävyttää ironia – puhuja on ilmiselvästi liioiteltu konstruktio, ei kirjoittaja-Nylénin suora edustaja.
Kannattaako lukea?
Itse tietysti suosittelisin kaikille Nylénin veganismia promoavia esseitä, koska ne ravistelevat tätä tuntevien persoonien lahtaukselle rakentuvaa elämäntapaamme tehokkaasti ja se on minusta aina tarpeen. Muita esseitä en ehkä suosittelisi kovin universaalisti, vaan ajattelen, että niiden pitää löytää oikeat lukijat, jotka ovat valmiiksi ainakin jollain tasolla perehtyneitä asioihin, joista Nylén puhuu. Esimerkiksi Morrissey-fanit tai Lukas Moodyssonin elokuvien ystävät löytänevät kokoelmasta kiinnostavia esseitä. Nylén myös tykkää viitata vanhaan viholliseeni Charles Baudelaireen, ja jos joku hänen tuotannostaan sattuisi pitämään, Nylénillä hänen tuotantonsa kääntäjänä on kieltämättä asiantuntemusta ja näkemystä puhua aiheesta.
★★★ , 25
Tässä se on: ensimmäinen esseekokoelma, jonka lukemisesta aktiivisesti tykkäsin. Pari esseetä sai minut myös itkemään, mitä pidän aina suurena saavutuksena ja hyvän kirjan merkkinä. Pienet väliaplodit sille, kiitos.
Mistä on kyse?
Luonto pakastimessa on kokoelma, jonka esseet perustuvat osittain Silfverbergin Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen kirjoittamiin kolumneihin. Ehkä sen takia tämäkin teos on kokoelmana hajanainen: se on jaettu seitsemään osaan, joiden teemat vaihtelevat feminismistä 2000-luvun kotimaan politiikkaan ja ihmisen eläin- ja luontosuhteesta ateismiin. Käytännössä jokainen osio voisi olla oma, eheämpi mini-kokoelmansa, ja lukiessa eri osiot myös erottuivat toisistaan selvästi, osa selvästi toisia vaikuttavampina.
Mitä jäi mieleen?
Edellä esittämistäni epätasaisuuden ja hajanaisuuden nillityksistä huolimatta kokoelman parhaat esseet olivat mahdottoman tarkkoja ja osuvia. Itselleni merkityksellisin osio kirjasta oli heti ensimmäinen, otsikoltaan "Eläin". (Miten en olekaan tiennyt, että kotimaisessa esseistiikassa käsitellään ilmeisen paljon eläineettisiä asioita, mahtavaa!) Varsinkin eläintarhoja käsittelevä nimiessee "Luonto pakastimessa" jäi mieleen. Silfverberg käsittelee ihmisen eläin-suhdetta kaunistelematta, mutta ei samalla tavalla väkivaltaisesti kuin vaikkapa Nylén. Esseissä tehdään näkyväksi ihmisen eläin- ja luontosuhteen ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, ja Silfverberg tökkii sitä, miten pyrimme kaikin keinoin välttämään eettisten dilemmojen kohtaamista. Itselleni nämä esseet olivat emotionaalisesti ravisuttavia ja mahdottoman surullisia – kaikilla elämänalueilla toislajisiin kohdistamamme normalisoitu ja mittakaavaltaan valtava väkivalta ja vaaditun muutoksen valtavuus herättää toivottomuutta. Mutta tunteet eivät ole paha asia, ja Silfverberg nostaa esimerkiksi syyllisyyden loistavaksi muutoksen voimaksi – toivonkin, että mahdollisimman moni eläinaktivismiin sitoutumaton lukijan tarttuisi tähän teokseen.
Ensimmäisen osion erinomaisuuden jälkeen loput esseet eivät olleet itselleni yhtä kiinnostavia. Erityisesti petyin feminismiä käsittelevään "Nainen"-osaan, jossa feminismiä käsiteltiin lähes yksinomaan ikään kuin puolustuskannalta pureksimalla miesasia-liikettä. Näin rasittavat incel-huutelijat saivat esseissä enemmän tilaa kuin varsinainen keskustelu feminismistä. Monella tavalla kokoelma on myös 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuva, eikä ehkä siksi kestä aikaa kovin hyvin: esimerkiksi Matti Vanhanen tuntuu jo nyt melko kulahtaneelta essee-aiheelta. Mutta silloinkin, kun esseiden aiheet eivät osu aivan kiinnostukseni polttopisteisiin, teksti pitää otteessaan ja on mukavaa lukea. Silfverbergerin kirjoittaja-ääni yhdistelee vilpitöntä reflektointia ja pohdintaa karnevalistiseen liioitteluun ja huumoriin, ja löytää niiden välille hyvän tasapainon.
Kannattaako lukea?
Kyllä kannattaa – Silfverbergerin esseet ovat helposti lähestyttäviä ja konstailemattomia, mutta silti ajatuksia herättäviä ja parhaimillaan suorastaan voimallisia. Kokoelman hajanaisuus voi valikoivalle lukijalle olla myös etu, kun teoksesta voi valita vaikka muutaman itseään kiinnostavan aihepiirin ja lukea vain niiden osiot (ja jättää ne mattivanhaset suosiolla 2010-luvulle).
★★★★
–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––
Kirjojen tiedot:
Mää oon tykänny Silvia Hosseinin esseekokoelmista ja uusimpana Tuomas Aittonurmen esseekokoelmasta.
VastaaPoistaKiitos vinkeistä! :)
Poista