Häpeäjän lukunurkka

  Tuntuu väärältä laittaa samaan kuvaan kaksi kirjaa, joista yksi on niin esteettinen ja toisen kansi taas on rumimpia, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Kirjaston kappale Orwellista on vielä sillä tavalla kupruilla, että on kuin kirjalla olisi jokin rokko-tauti.  Loputtomalta tuntuva kahlaukseni esseiden suossa jatkuu – ja olemme vasta sarjan kolmannessa osassa! Tällä kertaa löyhänä teemana voinee pitää mieltä ylentävästi enemmän ja vähemmän traagisesti kuolevia eläimiä, kun luin valikoiman esseitä George Orwellin  Kun ammuin norsun ja muita esseitä  -kokoelmasta ja Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksesta. Olen lukenut aiemmin molemmilta kirjailijoilta yhden teoksen: Orwellilta Vuonna 1984 ja Woolfilta Oman huoneen. Näiden lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistan, että joiltain osin pidin Orwellin teosta ihan kiinnostavana ja monilta osin vihasin sitä intohimoisesti, ja Woolfin kohdalla taas pääosin tykkäsin kirjasta, mutta muistan, että siin...

  Tiffany D. Jackson: Rajaton käännös: Peikko Pitkänen Karisto 2022 alkuteos Grown (2020) 336 sivua Luin Rajattoman hetken mielijohteesta löydettyäni sen kirjastosta. Tiffany D. Jacksonin nimi on tullut vastaani useammassa yhteydessä, kun on puhuttu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevästä young adult -kirjallisuudesta. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, vaan lähdin lukemaan puhtaasti kirjailijan kiinnostavuuden perusteella.  Rajaton kertoo 17-vuotiaasta Enchantedista, joka unelmoi laulajaksi tulemisesta. Kun eräässä koe-esiintymisessä 28-vuotias musiikkimaailman legenda Korey Fields iskee silmänsä häneen, alkaa kylmäävä tapahtumien sarja, jonka päätteeksi Enchanded löytää itsensä hotellihuoneesta veren peitossa, kuollut Fields vierellään. Tämä lyhyt synopsis saattaa kuulostaa suurelta ja anteeksiantamattomalta juonipaljastukselta, mutta lukija saa tietää kaiken tämän heti tarinan alussa – tai suoraan kirjan takakannesta. Ja...

  Tunnustan heti alkuunsa, että olen pelkuri. Olen ollut kiinnostunut Annihilation- elokuvasta (suomeksi kirjan tavoin Hävitys ) siitä lähtien, kun se julkastiin. Konsepti kuulosti loistavalta: tutkimusryhmä lähetetään salaperäiselle suljetulle alueelle, jossa pikkuhiljaa asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi – ja tämä vielä yhdistettynä upeaan, psykedeeliseen visuaaliseen ilmeeseen. Kaikesta huolimatta en ole uskaltanut katsoa elokuvaa – leffoissa jännitys ja toiminta, väkivaltakaan kohtuuden rajoissa eivät haittaa minua, mutta kauhua en oikein kestä. Siksi Annihilation on istunut Netflixin katselu-listallani nyt viisi vuotta, ilmestymisestään asti. Viimeksi kirjastossa käydessäni katseeni osui kuitenkin hyllyssä olevaan samannimiseen kirjaan – en ollut tajunnut, että elokuva perustuu Jeff VanderMeerin (kyllä, kirjailijan nimi kirjoitetaan noin, jouduin epäuskoisena tarkistamaan asian useammasta lähteestä) Eteläraja -trilogian ensimmäiseen osaan. Näinkin tässä hyvän tilaisuude...

  Kirjan kantta ei voi ainakaan syyttää liiasta hienovaraisuudesta Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi Gummerus 2005 (alun perin julkaistu 1938) 358 sivua Näin viime yönä unta (ollaan rehellisiä; painajaista), jossa nimeltä mainitsematon professori oli löytänyt blogini ja aloittanut infernaalisen somemyrskyn: miten kehtasin kirjoittaa hienoista klassikoista (Baudelairestakin herranen aika!) niin rumasti ja vailla nyanssien tajua! Olin selvästi lukenut kaikki teokset asenteellisesti, ilman niiden vaatimaa suurta sivistystä , kertakaikkisen väärin – ja kirjoitin vielä ajatuksiani muiden luettavaksi! Hyi minua!  Heräsin kiemurtelevaan häpeän tunteeseen, ja olin melkein valmis poistamaan blogini, jotta välttäisin väistämättömältä tuntuvan karkotuksen yliopistosta Suurten Klassikoiden rienaamisen takia. En kuitenkaan anna itseni nauttia painajaisen fiktiivisyyteen havahtumisen helpotuksesta liian pitkään, vaan kirjoitan saman tien seuraavan, hävettävän hatarin tiedoin kyhätyn ja...

  Leena Krohn: Tainaron: Postia toisesta kaupungista Kuvittanut Inari Krohn Teos 2006 (alun perin julkaistu 1985) 138 sivua Leena Krohnin Tainaronin lukeminen on kuin löytäisi kauan sitten kuolleen, etäiseksi jääneen isotädin talon vinokattoiselta ullakolta sellaisen pienen, monivärisin peilimosaiikein koristellun korurasian. Rasian pinnan himmeät, osin läikikkäisiksi tummuneet siruset hohtelevat hennosti, kun kallistelet rasiaa ullakon sameassa valossa. Avaat varovaisesti rasian. Se on vuorattu pehmeällä, pullonvihreällä sametilla, mutta et oikeastaan edes huomaa sen ylellisyyttä. Katseesi on kiinnittynyt korurasiaan koottuihin aarteisiin: kierteiseen simpukankuoreen, josta kuuluu valtameren syvä suhina, kun painat sen korvaasi vasten. Hauraaseen, maitomaisen turkoosiin puolikkaaseen jonkin pienen linnun munasta. Pulleisiin tammenterhoihin, jotka kiiltelevät kuin helmet; käpristyneeseen vanhaan postimerkkiin jostakin kaukaisesta maasta. Pienelle tyynylle aseteltuihin pitsimäisiin ...

  Sofia Chanfreau (teksti) ja Amanda Chanfreau (kuvat): Kirahvin sydän on tavattoman suuri käännös: Outi Menna S&S 2022 alkuteos Giraffens hjärta är ovanligt stort 209 sivua Kirahvin sydän on tavattoman suuri päätyi luettavakseni onnellisen sattuman kautta, kun sain sen joululahjaksi perheenjäseneltäni. Rakastan hyviä lastenkirjoja, kun niihin tartun – usein luettavakseni päätyy kuitenkin vanhempaa lastenkirjallisuutta ja lajin klassikoita, enkä ole kovin hyvä pitämään itseäni kartalla uusista julkaisuista. Ennen lukemistani tiesin tästä kirjasta vain, että se voitti viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirjan nimen, kannen ja nopean selailun perusteella odotin jonkinlaista eläin-tarinoiden kokoelmaa Nooan arkki -tyyliin, ja on pakko myöntää, etten ollut kovin innoissani. Onneksi kaikista häpeällisen disinformatiivisista ennakko-oletuksistani huolimatta tartuin kirjaan, ja yllätyin iloisesti, kun kyseessä olikin yhtenäinen ja ilahduttava lastenroma...

Kirjavuosi 2022 näyttää tämän kuvan perusteella aika heikolta, mutta ei huolta – sain mukaan kuvaan vain omistamani kirjat. :) Vaikka tammikuu on kohta jo ohi ja vuosi 2023 jo hyvässä vauhdissa, ajattelin vielä palata viime vuoteen ja jakaa kymmenen suosikkia lukemistani kirjoista. Lista antaa pientä esimakua siitä, minkä tyylisiä kirjoja täällä blogissa ehkä tulee näkymään, ja kenties jopa paljastaa jotain siitä, minkälainen lukija täällä Häpeäjän alter egon takana piilottelee.  Luin vuonna 2022 yhteensä 94 kirjaa (kuulostaa vaikuttavammalta kuin onkaan; mukana oli sarjakuvia, mangaa ja kuvakirjoja), ja oli yllättävän vaikeaa valikoida tälle listalle teoksia erityisesti monien neljän tähden saaneiden kirjojen joukosta. Valitsin listaan ne, jotka tässä hetkessä tuntuivat tärkeimmiltä, ja joista on jäänyt vahvin muistijälki. Tämä on subjektiivisten suosikkien ja parhaiden lukukokemusten listaus – en edes yritä ottaa kantaa siihen, onko jokin kirja jollain tavalla objektiivisesti ott...

Koitokseni esseiden maailmassa on nyt virallisesti alkanut. Etenen lukulistallani kronologisesti vanhimmasta teoksesta kohti uudempaa. Lähdemmekin liikkeelle koko esseen lajityypin isänä pidetystä 1500-luvulla eläneestä Michel de Montaignesta. Siitä jatkamme 1800-luvulle Charles Baudelairen esseiden parissa, ja pääsemme tässä osassa juuri ja juuri 1900-luvun puolelle Volter Kilven kokoelman kautta – ja luojan kiitos siitä. En kestäisi lukea enää yhtäkään esseetä, joka jo muotonsa puolesta aiheuttaa akuuttia uneliaisuutta, tai jonka sisällöt herättävät satunnaista tarvetta repiä hiuksia päästään. Ei tosin pidä vielä huokaista helpotuksesta; eiköhän moderninkin esseen parista löydy vastaavanlaisia reaktioita tuottavia kyseenalaisia helmiä. Toivottavasti en kuitenkaan törmää niihin ainakaan ihan heti näiden jälkeen, vaikka pelkäänkin pahinta.  Koetan tiivistää teille tähän lukemieni esseiden parhaat ja hirveimmät piirteet. Jos teillä ei ole kirjastatusten purkamisen projekti käynnissä...

Kuva: Wsoy Elina Pitkäkangas:   Sang WSOY 2022 496 sivua Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä kirjasta mitään – luin Sangin  aivan tammikuun alussa, ja olen sen jälkeen lukenut useamman muun kirjan. En myöskään tammikuun alussa vielä tiennyt, että olen lopultakin kerännyt rohkeuteni ja perustanut tämän blogin kuukauden loppuun mennessä. En siis lukiessani varautunut kirjoittamaan kirjasta. Häpeäjän ominaisuudessa olinkin intuitiivisesti sitä mieltä, ettei minulla ole näillä edellytyksillä oikeutta julkaista minkäänlaisia mielipiteitä tästä kirjasta. Pohtiessani asiaa tarkemmin aloin kuitenkin ajatella, että tällä mentaliteetilla kirjoitusprojektini päättyy ennen kuin ehtii kunnolla edes alkaa. En voi koskaan olla se kaiken mahdollisen taustatyön tehnyt, loputtoman älykäs, jokaisen yksityiskohdan huomaava "täydellinen lukija", jonka kuvittelen olevan edellytys oikeutukselle  kirjoittaa ajatuksiani kirjoista. Minun, ihan tavallisen lukijan, on riitettävä – itsellenikin....