Häpeäjän lukunurkka

  Inhoan suomenkielisen version kantta, se ei jotenkin sovi kirjan sävyyn yhtään – minulle tulee tästä sellaiset kummalliset kauhu-fibat. :D Vertailun vuoksi alempana alkuperäinen kansi, joka taas aika hyvin tavoittaa jotain kirjan tunnelmista. Taidan olla vähän kansikuva-snobi.  Celeste Ng: Tulenarkoja asioita käännös: Sari Karhulahti Gummerus 2019 alkuteos Little Fires Everywhere (2017) 384 sivua Luin Tulenarkoja asioita jo maaliskuun alussa, mutta koulun deadlinet ja muun elämän kommervenkit ovat pitäneet kevään sen verran intensiivisenä, että löydän itseni jälleen kirjoittelemasta ajatuksiani vasta näin parin kuukauden jälkeen. No, vaikka kirja ei ole enää aivan päällimmäisenä mielessä, ainakin olen voinut sulatella sitä rauhassa, eikä tarvitse hävetä liian hätiköiden tehtyjä mielipiteitä (voi hävetä mielipiteitä muuten vaan :3 ) Kuva: Penguin Random House Celeste Ng tuntuu olleen hyvän aikaa monen lukulistalla, ja häneltä on suomennetukin jo useampia teoksia. Olen todella...

Tällä kertaa kansikuvan klassinen esseisti-ukkeli on lähtenyt kalastamaan. :) Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta Into 2015 alunperin julkaissut WSOY (1971) 210 sivua Pentti Linkola on tyyppi, josta monella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys ja mielikuva, vaikkei hänen tekstejään olisi lukenutkaan. Omalla kohdallani Linkolan nimi herättää mielikuvia sellaisesta pettuleivän voimalla erätorpassa jurottavasta ukkelista, joka kirjoittelee kynttilänvalossa puhisten vihaisia, eko-fasistisia manifesteja. Lähdinkin lukemaan esseitä oikeastaan aika kiinnostuneena: ajattelin, ettei terrorismista ja tappavista tauti-epidemioista ilakoivan Linkolan lukeminen olisi ainakaan tylsää.  Mistä on kyse? Harmillisesti (tai ehkä onneksi, näkökulmasta riippuen) en päässyt näiden esseiden äärellä pöyristymään Linkolan karseimmista ideoista väestön vähentämiseksi maapallolta. Kävi ilmi, että 1960-luvun Linkola on vielä aika kesy verrattuna myöhempiin ulostuloihinsa; tämä kokoelma on ...

Näissä essee-kokoelmien kansissa on selvästi trendi: lukijaa kulmiensa alta paheksuvasti tuijottava Kirjailija-Ukkeli. Tässä vaiheessa, noin puolessa välissä suurta tulikastettani, olen lukenut esseitä yhteensä kahdeksalta kirjailijalta. Niiden perusteella voisi tehdä johtopäätöksen, että essee-kokoelma ilman kirjoittamisen ja kirjallisuuden ruotimista on yksinkertaisesti sula mahdottomuus (poikkeus sääntöön on ollut Olavi Paavolaisen  Risti ja hakaristi , mutta se ei olekaan mitenkään tyypillinen essee-kokoelma). Tällä kertaa (osittain) lukemani Milan Kunderan Romaanin taide  ja Paul Austerin Baabelin perilliset edustavat tämän kirjallisuusaiheisen esseistiikan raskasta sarjaa: ne eivät muusta puhukaan! Ei sillä, että siinä olisi jotakin vikaa – se vain sopii niin hyvin stereotyyppiin Suuresta Kirjailijasta pohtimassa syntyjä syviä pimeässä luolassaan, kaivelemassa omaa Kirjailijan Napaansa ja kirjoittamassa Suuria Ajatuksia vaikka siitä, mitä Kundera nimittää romaanin taitee...

  Erityistaitoni lukijana on aloittaa uusia kirjasarjoja, ja sitten jättää ne roikkumaan sillä ajatuksella, että jatkan niitä sitten joskus . Tämä kurja kohtalo uhkaa sarjoja täysin riippumatta siitä, pidinkö sarjan avaus-osasta vai en – voisin tehdä kokonaan oman, hävettävän pitkän postauksen kaikista näistä kesken olevista kirjasarjoista (ehkä teenkin, jos se vaikka motivoisi vapauttamaan joitakin sarjoja tästä välitila-tyhjiöstä...) Mutta koska uskon vakaasti, että ihmisen on hyvä nojata vahvuuksiaan kohti, lisäsin tähän aloitettujen kirjasarjojen listaan reippaan produktiivisesti heti alkuvuodesta taas kaksi uutta fantasia-sarjaa: V. E. Schwabin Shades of Magic  -sarjan ja N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian.  V. E. Schwab – Magian syvempi sävy (Shades of Magic #1) V. E. Schwab on niitä kirjailijoita, joiden nimi jostain syystä tulee useissa yhteyksissä vastaani, mutta joilta en ole lukenut yhtäkään teosta aiemmin. Tälle vuodelle onkin muodostunut jonkinlaisek...

  Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa käännös: Kreetta Lahtinen Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2018 alkuteos the sun and her flowers (2017) 248 sivua En lue melkein koskaan runoutta: olen elämässäni lukenut ehkä yhdellä kädellä laskettavan määrän runokokoelmia (jälleen yksi kirjallisuuden alue, jolle tehdä löytöretkiä – nämä eivät hetkessä lopu, ja mikäs sen parempaa). Tämäkin kokoelma tuli lukulistalleni aivan puskista, kun se valikoitui luettavaksi pienessä kirjakerhossa, jossa olen mukana. Luin kokoelman jo tammikuun alussa, mutta se herätti niin voimakkaita ja ehkä vähän kontroversaalejakin tunteita, että päädyin nyt vielä parin kuukauden miettimisen jälkeenkin kirjoittelemaan siitä.  Rupi Kauria kuvaillaan kirjan kirjailija-esittelyssä "somerunorenessanssin kansainväliseksi megatähdeksi". Tämän väitteen todenperäisyyttä kenties vahvistaa se, että vaikka en ole eläessäni ollut Instagramissa, tiesin silti, että Kaur on ollut siellä jonkinlainen ilmiö, ja paljolti rakentanut...

  Tuntuu väärältä laittaa samaan kuvaan kaksi kirjaa, joista yksi on niin esteettinen ja toisen kansi taas on rumimpia, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Kirjaston kappale Orwellista on vielä sillä tavalla kupruilla, että on kuin kirjalla olisi jokin rokko-tauti.  Loputtomalta tuntuva kahlaukseni esseiden suossa jatkuu – ja olemme vasta sarjan kolmannessa osassa! Tällä kertaa löyhänä teemana voinee pitää mieltä ylentävästi enemmän ja vähemmän traagisesti kuolevia eläimiä, kun luin valikoiman esseitä George Orwellin  Kun ammuin norsun ja muita esseitä  -kokoelmasta ja Virginia Woolfin Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -teoksesta. Olen lukenut aiemmin molemmilta kirjailijoilta yhden teoksen: Orwellilta Vuonna 1984 ja Woolfilta Oman huoneen. Näiden lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistan, että joiltain osin pidin Orwellin teosta ihan kiinnostavana ja monilta osin vihasin sitä intohimoisesti, ja Woolfin kohdalla taas pääosin tykkäsin kirjasta, mutta muistan, että siin...

  Tiffany D. Jackson: Rajaton käännös: Peikko Pitkänen Karisto 2022 alkuteos Grown (2020) 336 sivua Luin Rajattoman hetken mielijohteesta löydettyäni sen kirjastosta. Tiffany D. Jacksonin nimi on tullut vastaani useammassa yhteydessä, kun on puhuttu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevästä young adult -kirjallisuudesta. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, vaan lähdin lukemaan puhtaasti kirjailijan kiinnostavuuden perusteella.  Rajaton kertoo 17-vuotiaasta Enchantedista, joka unelmoi laulajaksi tulemisesta. Kun eräässä koe-esiintymisessä 28-vuotias musiikkimaailman legenda Korey Fields iskee silmänsä häneen, alkaa kylmäävä tapahtumien sarja, jonka päätteeksi Enchanded löytää itsensä hotellihuoneesta veren peitossa, kuollut Fields vierellään. Tämä lyhyt synopsis saattaa kuulostaa suurelta ja anteeksiantamattomalta juonipaljastukselta, mutta lukija saa tietää kaiken tämän heti tarinan alussa – tai suoraan kirjan takakannesta. Ja...

  Tunnustan heti alkuunsa, että olen pelkuri. Olen ollut kiinnostunut Annihilation- elokuvasta (suomeksi kirjan tavoin Hävitys ) siitä lähtien, kun se julkastiin. Konsepti kuulosti loistavalta: tutkimusryhmä lähetetään salaperäiselle suljetulle alueelle, jossa pikkuhiljaa asiat muuttuvat yhä kummallisemmiksi – ja tämä vielä yhdistettynä upeaan, psykedeeliseen visuaaliseen ilmeeseen. Kaikesta huolimatta en ole uskaltanut katsoa elokuvaa – leffoissa jännitys ja toiminta, väkivaltakaan kohtuuden rajoissa eivät haittaa minua, mutta kauhua en oikein kestä. Siksi Annihilation on istunut Netflixin katselu-listallani nyt viisi vuotta, ilmestymisestään asti. Viimeksi kirjastossa käydessäni katseeni osui kuitenkin hyllyssä olevaan samannimiseen kirjaan – en ollut tajunnut, että elokuva perustuu Jeff VanderMeerin (kyllä, kirjailijan nimi kirjoitetaan noin, jouduin epäuskoisena tarkistamaan asian useammasta lähteestä) Eteläraja -trilogian ensimmäiseen osaan. Näinkin tässä hyvän tilaisuude...

  Kirjan kantta ei voi ainakaan syyttää liiasta hienovaraisuudesta Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi Gummerus 2005 (alun perin julkaistu 1938) 358 sivua Näin viime yönä unta (ollaan rehellisiä; painajaista), jossa nimeltä mainitsematon professori oli löytänyt blogini ja aloittanut infernaalisen somemyrskyn: miten kehtasin kirjoittaa hienoista klassikoista (Baudelairestakin herranen aika!) niin rumasti ja vailla nyanssien tajua! Olin selvästi lukenut kaikki teokset asenteellisesti, ilman niiden vaatimaa suurta sivistystä , kertakaikkisen väärin – ja kirjoitin vielä ajatuksiani muiden luettavaksi! Hyi minua!  Heräsin kiemurtelevaan häpeän tunteeseen, ja olin melkein valmis poistamaan blogini, jotta välttäisin väistämättömältä tuntuvan karkotuksen yliopistosta Suurten Klassikoiden rienaamisen takia. En kuitenkaan anna itseni nauttia painajaisen fiktiivisyyteen havahtumisen helpotuksesta liian pitkään, vaan kirjoitan saman tien seuraavan, hävettävän hatarin tiedoin kyhätyn ja...

  Leena Krohn: Tainaron: Postia toisesta kaupungista Kuvittanut Inari Krohn Teos 2006 (alun perin julkaistu 1985) 138 sivua Leena Krohnin Tainaronin lukeminen on kuin löytäisi kauan sitten kuolleen, etäiseksi jääneen isotädin talon vinokattoiselta ullakolta sellaisen pienen, monivärisin peilimosaiikein koristellun korurasian. Rasian pinnan himmeät, osin läikikkäisiksi tummuneet siruset hohtelevat hennosti, kun kallistelet rasiaa ullakon sameassa valossa. Avaat varovaisesti rasian. Se on vuorattu pehmeällä, pullonvihreällä sametilla, mutta et oikeastaan edes huomaa sen ylellisyyttä. Katseesi on kiinnittynyt korurasiaan koottuihin aarteisiin: kierteiseen simpukankuoreen, josta kuuluu valtameren syvä suhina, kun painat sen korvaasi vasten. Hauraaseen, maitomaisen turkoosiin puolikkaaseen jonkin pienen linnun munasta. Pulleisiin tammenterhoihin, jotka kiiltelevät kuin helmet; käpristyneeseen vanhaan postimerkkiin jostakin kaukaisesta maasta. Pienelle tyynylle aseteltuihin pitsimäisiin ...